lauantai 6. helmikuuta 2016

Äärioikeistolaisuuden maltillistaminen vai maltillisuuden äärioikeistolaistuminen?

Äärioikeistolaisuus saa sitä vastustavat ihmiset vaatimaan kiivaasti tiukempaa perusoikeuksien ja kansainvälisten sopimusten noudattamista. Tilanne on kuitenkin sikäli ongelmallinen, että lainsäädäntöön tukeutuminen tarkoittaa vaatimusta valtion ja kansainvälisten instituuttien vallan kasvattamisesta. Äärioikeiston haluun totalitarisoida demokratiaksi kutsuttu valtionmuoto vastataan heikentämällä demokratiaa totalitarisoimalla sen valtainstituutioita. Näin ollaan saatu aikaan vallan keskittymisen ympärille kiertynyt akanvirta, joka on nykyisyytenä raadollinen, mutta ei tarjoa minkäänlaista mielekästä kuvaa tulevaisuudesta.


On hyvin epähistoriallista kuvitella ristivedon ratkeavan vain toisen aatteen eduksi, vaan paremminkin politiikka näyttäisi kulkevan ajassa epäpuhtaana, kompromissien ja epäonnistumisten kautta, jossa kilpailevat näkemykset ajan myötä ennemminkin lähestyvät toisiaan kuin erkanevat, ellei jostain sitten ilmesty jotain uutta. Tällaisesta yhteen tulemisesta on hyvänä esimerkkinä maltillisen maineessa elänyt pääministeri Sipilä, joka kutsui hallitukseensa äärioikeiston äänenkannattajia. Samanhenkistä synteesiä tavoitteli vastikään valtiopäivät avannut presidentti Niinistö ottamalla selkeitä askeleita nationalistien suuntaan. Äärioikeistolaisuuden maltillistaminen on sama asia kuin maltillisuuden äärioikeistolaistuminen.

Niin ikään tarkkanäköinen yhteiskunta-analyytikko voi huomata, että viimeisen vuosisadan hirveimmät saavutukset eivät suinkaan ole olleet yhden ainoan puhtaan ääri-ideologian ilmentymiä sellaisenaan, vaan muotoutuneet vuorovaikutuksessa muiden ajan henkien kanssa. Kannattaa muistaa, että 1900-luvun alun eurooppalaiset diktatuurit – Neuvostoliittoa lukuun ottamatta – kehittyivät demokratioissa ja demokratioista. Italia siirtyi parlamentaariseen monarkiaan reilut 60 vuotta ennen Mussolinia, Saksasta tuli virallisesti tasavalta 1919. Niin Mussolinin kuin Hitlerinkin tapauksissa demokratia ei toiminut vain astinlautana valtaan, vaan oli merkittävä tekijä heidän politiikkansa muotoutumisessa. Mitäpä muuta radikaali kansallismielisyys on kuin kärjistys siitä kansallisvaltioihin sisäänkirjoitetusta ristiriidasta, että kansallinen suvereniteetti on yksilövapauksien ehto. Juuri tässä fasismi ja demokratia lyövät käpälää.


Mutta maailma on toki noista ajoista muuttunut. Yhteiskunnallinen valta on ottanut ylikansallisen muodon pitkälle niillä eväillä, jotka toisen maailmansodan jälkeinen Demokratia 2.0 päivitettyine ihmisoikeuksineen ja kansainvälisine sopimuksineen on mahdollistanut. Tämä on sen äärioikeistolaisuuden kasvualusta, jonka kanssa kamppailemme tänään, ja juuri tästä on kyse pyrkimyksissä luoda sovittamatonta ristiriitaa ihmisten välille entopluralismin nimissä tai vaatimuksissa oman talouden kuntoon hoitamista ennen kuin vieraiden ylläpitoon on varaa. Onhan talous, jonka puitteissa ihmiselämien vertailu tapahtuu, kaikkea muuta kuin paikallista, mutta tietyin kansallisin etuoikeuksin.

Globaali talous ja kansainväliset instituutit ovat kuin Odinin soturit: “valkoisen ylivallan kannattajat ovat tervetulleita liittymään joukkoon, mutta vain viisi prosenttia jäsenistä kannattaa tällaisia ajatuksia, vaikka toisaalta, kenelläkään ei ole varsinaisesti mitään niitä vastaan”. Se, että kansallinen suvereniteetti yksilövapauksien ehtona on korvautunut markkinataloudella ei riitä poistamaan sitä liberalistisen vapauden ristiriitaa, johon fasismi historiallisesti nojaa. Demokraattisen kansallisvaltion valjastaminen ulossulkevan eturyhmäpolitiikan ajamiseen ei ole vähemmän vaarallista tai vaikeaa kuin globaalin pääoman tai ‘maailman hallituksen’ käyttäminen tähän. Fasismin uhkaa ei siis poistettu, se vain osin globalisoitiin, eikä mittakaavan muutos tunnu juuri asiaa haittaavan.

Nykyoikeiston Lebensraum tarkoittaa elintilan hakemista talousmaantieteellisellä kartalla. Lähi-idän öljy kelpaa kummasti kansallismielisille, niin autoihin tankattavaksi kuin maailmantalouden piristysruiskeeksi, vaikka viime vuosikymmenien sodat resursseista ovat repineet kokonaisia mantereellisia yhteiskuntia hajalle ja ajaneet miljoonia ihmisiä maanpakoon. Tämä on heidän mielestään aivan oikein.


Öljy kelpaa tietysti myös liberaaleille, mutta keskeinen ero liberaalidemokraattien ja äärioikeiston välillä on siinä, että liberaalidemokraatit haluavat inhimillisyyteen vedoten kantaa näennäistä vastuuta etuoikeutetun elämänsä seurauksista. Niinpä he kannattavat kansainvälisiä ihmisoikeuksia. Heille kansanvalta ei voi olla synonyymi rasismille, paitsi heidän peräänkuuluttamien lakien nojalla, jolloin sitä ei sopisi enää kutsua ikävillä nimillä.

Kansalais- ja ihmisoikeuksien erottelussa ongelmana on kahden eri oikeuskäsityksen rinnakkaisuus. Yhtäällä on kansalaisoikeudet ja toisaalla erityistä suojelua tarvitsevien yksilöiden universaalit ihmisoikeudet, joista jälkimmäiset ovat ikävän usein pelkkää hyväntahtoisuutta vailla mitään todellista lainvoimaisuutta. Kyse ei ole ainoastaan siitä miten ja kuka määrittää suojelun ja muut ihmisoikeusjulistuksessa olevat tulkinnanvaraisuudet; kahden kerroksen ihmisyys tarkoittaa, että ihmisiä voidaan tarpeen mukaan siirrellä kansalaisoikeuksista ihmisoikeuksien piiriin, joka asettaa nämä juridisesti heikompaan asemaan (kuten on ei-kansalaisten, saamelaisten, vähemmistöjen, rikollisten, köyhien, siirtolaisten etc. kohdalla). Jos ihmisoikeuksilla olisi jokin absoluuttinen arvo, kansalaisoikeuksien rajoittamista tai eväämistä ei käytettäisi rangaistuksena – kuten nykyisin tehdään – sillä tällainen ei vaikuttaisi yksilön asemaan mitenkään. Jos ihmisoikeuksista taas oltaisiin todella kiinnostuneita, olisivat liberaalidemokraatit eturintamassa vaatimassa yhtäläisiä oikeuksia kaikille kaikkialla ja rajoja auki. Näin ei kuitenkaan tapahdu, koska jokainen tajuaa, ettei tällaisia oikeuksia voi antaa kaikille jo pelkistä käytännön syistä.

Kukaan ei ole vielä toistaiseksi onnistunut kertomaan miten universaalit ihmisoikeudet voitaisiin toteuttaa loukkaamatta ihmisen itsemäärittelyoikeutta. Tai miten näitä ylläpidettäisiin ja valvottaisiin ilman kontrolliyhteiskuntaa sekä globaalin kapitalismin kaltaista moottoria ja sen harjoittamaa ympäristön, resurssien, eläinten ja työvoiman haltuunottoa. Vastaus ei voi olla kapitalismin puitteissa. Oikeudenmukaiseen kapitalismiin ei kannata uskoa ennen kuin joku sellaisen todistaa, eikä vähällä sittenkään. Oikeuksien turvaaman vapauden reunaehtona siis aina on, että joillakin on sitä enemmän ja muiden kustannuksella.

Ongelma ei kuitenkaan ole vain materialistinen. Kuten Jürgen Habermas tarkkanäköisesti havaitsi, yleiset universaalit oikeudenmukaisuuden periaatteet (kuten ihmisoikeudet) voivat toki tarjota arvoperustan yhteiskunnille, mutta se mihin ne eivät pysty sanomaan yhtään mitään on kysymys: miten tätä arvoperustaa tulisi soveltaa hyvän tai edes siedettävän elämän saavuttamiseksi. Universaali oikeus ilman tilannekohtaista harkintaa, soveltamista, yksilöllisiä moraalitulkintoja ja näihin liittyviä yhteisöllisiä prosesseja voi siis aivan yhtä lailla johtaa myös huonoon elämään ja kärsimykseen. Ihmisoikeudet, kyvyttöminä vastaamaan hyvän elämän vaateeseen, ovat tehtävässään täysin satunnaisia.


Äärioikeiston nousu ei johda demokratian kriisiin, vaan on seurausta siitä, että tällainen kriisi on ollut olemassa jo pitkään. Kriisi on nimittäin siinä oletuksessa, että ihmisoikeuksien ja vapauksien turvaaminen ja politiikan harjoittaminen ylipäätään ei kuulu ihmisille itselleen vaan sellaiselle poliittiselle järjestelmälle, joka perustuu eturyhmäjakoihin. Edes täysin ulkoisista vaikutteista vapaassa enemmistödemokratiassa ei vältytä siltä ongelmalta, että omien yksilövapauksien ajaminen ja ylläpito tapahtuu liittoutumalla muita vastaan ja luomalla yhteiskunnallisia jakolinjoja. Jako meihin ja muihin ei siis ole yksinoikeudella rasistien keksintöä, vaan samaan syyllistyvät yhtä lailla metodologiset demokraatit, rasistit vain ilmaisevat nämä rajat muita selkeämmin.

Jos liberaalidemokraattien ja äärioikeiston kädenvääntö näyttää johtavan näiden kahden painijan avioliittoon – eli maanpäälliseen helvettiin kaikille heille, jotka eivät syystä tai toisesta suoriudu ennalta määrätyn sosiaalisen hierarkian kärkikastiin – ainoa keino puuttua tällaiseen kehitykseen ja vastustaa siinä elävää rasismia on tehdä politiikkaa tämän dialektiikan ulkopuolelta.

Käytännössä edellinen tarkoittaa politiikkaa, joka tunnistaa suvereniteetin vain yksilöissä ja näiden välisissä sen hetkisissä suhteissa, joissa poliittista pääomaa ei kartuta liittoutuminen tai liittoutumattomuus yhden poliittisen identiteetin taakse, vaan päätöksiä tehdään asianomaisten kesken konsensukseen perustuen. Tällaiselle aatteellisuudelle ei ole johdonmukaista vedota mihinkään auktoriteetteihin tai autoritaarisiin sopimuksiin, ei kansallisiin tai kansainvälisiin, vaan määritellä ja toteuttaa oikeudenmukaisuus, tasa-arvo ja erilaisuuden kanssa eläminen tässä ja nyt.

Ihmisoikeudet eivät voi olla kansainvälisiä sopimuksia vaan ihmisten välisiä todellisia suhteita, joiden perusta on kyettävä löytämään omasta elämästä ja elinympäristöstä, ja näistä lähtökohdista niitä tulee mielestäni myös puolustaa. Autoritaaristen instituutioiden vahvistaminen ei tunnu hyvältä ajatukselta, vaikka se äkkiseltään vaikuttaisikin helpoimmalta ratkaisulta fasismin kasvuun.


perjantai 27. marraskuuta 2015

Ruumiinsyöjät ja perussuomalainen raiskausmonopoli

Taas keskustallaan raiskauksista – tai oikeastaan ei ‘keskustella’ eikä edes ‘raiskauksista’, vaan hukutaan rasistiseen vyörytykseen, jonka laukaisi tällä kertaa eräs raiskaustapaus. (OK, myönnän, että myös keskustellaan raiskauksista.)

En ole kuitenkaan aikeissa käsitellä tätä tapausta tässä, vaan keskityn pohtimaan eräitä tässä viime päivien liturgiassa esiin nousseita asenteita. Tarkemmin sanoen haluan haluan paneutua analysoimaan äärioikeistolaisen aatteellisuuden suhdetta sukupuolittuneeseen ja seksuaaliseen väkivaltaan, joka ideologian kannattajien mielestä ilmeisesti oikeuttaa heidät käyttämään väkivaltaa kokeneiden kokemuksia politiikkansa keppihevosena.

Ruumiinsyöjät

Aina kun puhutaan sukupuolesta tai seksuaalisuudesta puhutaan ruumiista. Ruumiista, johon äärioikeistolaisten aatteiden tarkastelu tuntuisi aina muodossa tai toisessa törmäävän. Vaikka luotaankin seuraavassa kyseistä aateperinnettä varsin laveasti, on fetisoitu ruumis ja sen perverssi kohteleminen aivan samalla erityisyydellä kiinteä osa tämän päivän äärioikeistoideologioita kuin se oli ennenkin – vaikkakin menetelmät ovat toki vuosien varrella muuttuneet. Niin Suomen Sisu, SVL ja muut järjestäytyneet äärioikeistolaiset ryhmät; MV-lehti, Hommaforum, Magneettimedia ja lukuisat äärioikeistolaiset verkkokeskustelut sekä laajempi järjestäytymätön rasistinen liikehdintä, kaikki hamuavat juuri ruumista, ja varsin oireellisella tavalla.


On selvää, että 30-40-luvun natsien ideologian kovassa ytimessä oli ruumiin fetisointi. Tämä ei ilmennyt vain kuvitteellisen arialaisuuden sairaalloisena ihannointina vaan festisismillä oli synkkä kääntöpuolensa, josta eivät kärsineet ainoastaan eri rotuiset, vaan kaikki muutkin juuri ruumiillisesti natsismiin sopimattomat – mm. kehitysvammaisia, sairaita ja homoseksuaaleja kastroitiin tai tapettiin surutta.

Tätäkin ilmeisempää on ruumiillisuuden keskeinen rooli natsien harjoittamassa ja teolliset mittakaavat saavuttaneessa joukkotuhonnassa. Rotutaksonomiasta ja kallonmittauksista edettiin nopeasti ruumiiden liukuhihnamaiseen logistiikkaan, stigmatisoiviin tatuointeihin, hirviömäisiin ihmiskokeisiin, kaasutuksiin ja joukkohautoihin, aina keskitysleirillä murhattujen hiusten käyttämiseen tekstiilituotannossa. Kaikki edellinen tapahtui äärimmäisen vieraannutuksen kautta, jossa inhimillisestä sisällöstään irrotettu ruumis oli enää vain vallankäytön instrumentalisoima esine jota voitiin liikutella, luokitella ja prosessoida ilman sen suurempia omantunnontuskia. Toisen ruumis on vallan mittari, sen arvo ja valuutta.

Kuvat lähes eläviltä nälkiinnytetyistä ihmisistä ja tuhoamisleirien ruumisröykkiöistä, jotka ovat kaikessa realistisuudessaan miltei abstrakteja, ovat karmealla tavalla mieleenpainuvia juuri sen takia, mitä natsit olivat tehneet ihmisen muodolle – ikään kuin antisemitismi olisi ollut vain tekosyy päästä kajoamaan ruumiiseen.

Suosittelen vertaamaan tätä kuvaa edelliseen.

Jollekin nämä näkymät saattavat herättää ajatuksen siitä, että kenties natsien ankaruus juuri ruumista kohtaan oli alitajuinen hyökkäys valistusta – tuota ‘järjen’ ja ‘rationaalisuuden’ aikakautta – vastaan. Jotkut tämän päivän itseään traditionalisteiksi kutsuvista äärioikeistolaisista haluavat nähdä nämä julmuudet juuri ontologisena ruumiin voittona sivilisaatiot rappeuttavasta järjestä. Tällaisia käsityksiä(1) voi lukea Sarastuslehdestä tai Timo Hännikäisen blokista – tosin en suosittele kumpaakaan.

Vaikka tilastoihin ja rationalismiin nojautuva maahanmuuttokritiikki muodollisesti järkeen uskookin, on logiikka mielestäni hyvin edellisen kaltainen – tosin eroakin on, hieman samaan tyyliin kuin eroaa ihminen ja ihmisen näköinen kone. Tilastodataa käytetään tiettyyn yhteen mekanistiseen päämäärään pyrkimiseen ilman sitä relativistista tukintataitoa, jota tilastotieteen soveltaminen väistämättä vaatii.

Aasinsillan tekeminen natseista traditionalistien kautta maahanmuuttokriitikoiksi itseään kutsuviin  – omasta mielestään ei-äärioikeistolaisiin – tolloihin saattaa tuntua äkkiseltään mielivaltaiselta. Tätä se ei kuitenkaan ole, jos keskitytään huomioimaan näiden kaikkien yhteisestä aateperinteestä ammentavien ideologioiden samalla tavoin ylikorostunutta mielenkiintoa ruumiiseen. Eikö rasistit juuri tee ensimmäiset ja oleellisimmat huomionsa aina juuri toisen ruumiin perusteella? Ja eikö näin toimi myös antifeministit?


Äärioikeistolaisen ruumiinkulttuurin taustalla vaikuttaa yksi ja sama, eräänlainen essentialistinen ihmiskuva, joka on pohjimmiltaan juuri ruumiillinen käsitys ihmisestä – essentialismi on toiseuden ruumiillistamista. Tämä tarkoittaa, että yksilön tietty piirre (fyysinen tai henkinen) käsitetään olemuksellisena, eli niin elimellisenä, että hänet voidaan tämän perusteella arvottaa ja tuomita, riippumatta lainkaan yksilön teoista. Väärä väri, uskonto, sukupuoli, luokka-asema tai sosiaalinen status on stigma, joka rasismi tai seksismi iskee yhdellä ainoalla vilkaisulla ihmiseen mutta aivan yhtä tiukkaan kuin pää on kiinni hartioiden välissä. Sitä ei voida heidän mukaansa poistaa poistamatta samalla ihmistä.

Asiaa ei kuitenkaan tarvitse sen enempää teoretisoida. Maahanmuuttokriitikkojen ruumiinnälän tunnistamiseen riittää huomio, miten syrjintä ja toiseuden tuottaminen seuraa natseilta tuttua logiikkaa pyrkiessään lähes poikkeuksetta ajamaan yksilön tilanteeseen, jossa hänellä ei ole käytännössä jäljellä mitään muuta eksistenssiä kuin pelkkä stigmatisoitu ruumis vailla todellista inhimillistä sisältöä.

Ennakkoluulo ei koskaan kysy kohteeltaan kuka hän on, mitä mieltä hän on asioista tai minkälaisia prosesseja hän on elämässään läpikäynyt. Kesipisteenä on vain ruumis, joka on niin mitätöity kaikesta merkityksestä, ettei siihen voida kohdistaa enää mitään muuta kuin heitteelle jättöä, voimankäyttöä, häpäisyä tai sen totaalista tuhoamista – tai vaihtoehtoisesti laupeutta, joka on yhtä lailla yksisuuntaista vallankäyttöä.

Mitä muutakaan kuin ruumis – elävä tai kuollut – on vaikkapa siirtolainen, jolta evätään oikeus omaan elämään jättämällä myöntämättä hänelle kansalaisuus, turvapaikka, tai jokin muu sellainen status, joka velvoittaa valtajärjestelmää (tässä tapauksessa valtiota) turvaamaan hänen yhtäältä loukkaamattoman oikeus omaan erityiseen elämänsisältöönsä ja toisaalta fyysinen koskemattomuus – ihmisoikeusjulistukset kun sinällään ei turvaa yhtään mitään. Tästä ei edes tarvitse tehdä allegoriaa 30-luvulle, sillä toiseuden tuottamisen menetelmät tänä päivänä ovat lähestulkoon sana tarkasti identtisiä.


Edellinen ei tietenkään ole aivan näin naiivin yksiselitteistä – siis tarkoitan, että tuhoavat valtiot yhtä lailla halutessaan myös ‘omien’ kansalaistensa elämiä. Yhtä kaikki, selvää on, että ilman erityistä velvoitetta mikään valtio ei instituutionaalisesti suojele elämää yhtään enempää kuin mitä on pakko. Ja tästä on varsin perillä omasta historiastaan tietoinen äärioikeisto. Paperiton on aina altis mielivallalle ja menettämään kaiken omaamansa (henkisen ja materiaalisen), olipa hän minkälainen persoona hyvänsä. Ei riitä, että kaikki on pantava biologisen elämän varaan rajoja ylittäessä, mutta tämä on tilanne myös hänen joutuessaan virkavallan tai maahanmuuttokritiikin – siis puukon tai murhapolton – kohteeksi, tai valtion toimesta karkotetuksi. Tilapäisstatuksella perusoikeuksissaan kiinni olevat eivät ole juuri merkittävästi paremmassa asemassa.

Perussuomalainen raiskausmonopoli

Mutta siirrytään toisiin ruumiisiin ja pohditaan patriarkaalisuutta ja perinteisiä perhearvoja, joita monet maahanmuuttokriitikot ja muut äärioikeistolaiset puheissaan ja teoissaan mielellään puolustavat. Mikä on konservatiivisen patriarkaalisen kulttuurin suhde naisen ruumiiseen?

YK:n naisiin kohdistuvan väkivallan vastaisena päivänä eräät antifeministit intoutuivat esittämään näkemyksiään siitä, miten jokainen mies on potentiaalinen raiskaaja (toisissa kuulemma pitoisuus on korkeampi kuin toisissa) ja siksi vain mies voi suojella naista tältä. Epäjohdonmukainen argumentti oli tietysti onneton yritys esittää feminismi hyödyttömänä naisille itselleen – tässä onnistumatta. Se mitä se kuitenkin kiteytti on, ettei naisella ei ole ruumiinsa johdosta turvaa tässä maailmassa niin pitkään kuin konservatiivisilla antifeministisillä miehillä on vapaa pääsy naisten läheisyyteen, olivatpa nämä mielestään naisia ‘turvaamassa’ tai vahingoittamassa. Eräänlainen sipiläläinen yhteiskuntasopimus siis.

Ei liene tarpeen todeta, että antifeminismi on keskeinen osa äärioikeistolaista ideologiaa, yhdistäähän molempia sama kieroutunut ruumiskeskeisyys kaksine kasvoineen. Perussuomalainen hyvin ruumiillinen pillunjano tai omasta kullistaan kiihottuminen ei ratkaisevasti eroa lähisuhdeväkivallan olemuksesta – näkisin että tämä on lähinnä vain ajan kysymys. Kyse on molemmissa vallankäytöstä, jossa naisen rooli on miehen määrittelemä. Tältä pohjalta on varmasti mukava lähteä sovittelemaan näitä sukuelimiä yhteen – siis jos on mies.


Mutta entäs se, että tiukkaa kuria ja järjestystä ihannoivat äärioikeistolaiset ovat poikkeuksetta vaatimassa kovennettuja tuomioita raiskauksista?

Tätä intoa ei missään tapauksessa pidä jättää siihen yksinkertaistukseen, että tuomioilla ajettaisiin naisten etua ja sillä hyvä. Rangaistuksella ei koskaan suojella rikoksen kohdetta vaan rangaistaan sen tekijää. Huomio on siis lähtökohtaisesti tekijässä ei kokijassa. Asia käy entistä selvemmäksi, jos huomaa miten kuria ja järjestystä ajetaan rinta rinnan sellaisen spekuloinnin kanssa, joka propagoi lakiteknisten käsitteiden venyttämisen puolesta; siis jolla yritetään oikeuttaa sukupuolitettu väkivalta sellaisissa tilanteissa, joissa se vastaa patriarkaalista valta-asetelmaa. Yhtäältä siis tekijöitä halutaan rangaista armotta, mutta toisaalta sellaisin ehdoin, ettei se koske sellaista seksuaalista- tai lähisuhdeväkivaltaa, jota konservatiivit itse harjoittavat. Kuria siis kuulutetaan siten, ettei naisen asema vahingossakaan parane.

Raiskauskäsite ilmeisesti halutaan saada kattamaan vain erityisen törkeitä ääritapauksia, toisen “omaisuuteen” kajoamisia sekä tietysti vähäisintäkin sillä silmällä perään katsomista, jos tekijänä on ei-valkoinen ei-kantasuomalainen.

Vai onko minun keksintöni, että yhtä ja samaa konservatiivisuutta tunnustavat äärioikeistolaiset yhtäältä vaativat raiskaustuomioiden koventamista mutta vähättelevät jatkuvasti omiensa toimia? Matti Putkosen tapauksessa “fyysisiä merkkejä ei ollut näkyvissä, mutta oikeus päätyi silti(?) siihen, että naisen kertomus oli uskottavampi”; tai raiskaukseen päätyneen ravintolaillan kohdalla “juopunut nainen itse provosoi, eihän se muuten olisi saattanut itseään sellaiseen kuntoon”; tai parisuhteessa tapahtuva väkisinmakaaminen kuitataan sellaisella ylimielisyydellä kuin: “pitäisikö sitten mieluummin pettää?” Niskalaukauksista ja murhapoltoista ei kuulu sanaakaan...

Raiskausotsikoiden äärelle onanoivien maahanmuuttokriitikoiden tulisi mielestään saada jatkaa yksinoikeudella perussuomalaista raiskaamista alistavissa parisuhteissa, yksityisasuntojen turvassa ja erinäisin päihtein aiheutetuissa sekavuustiloissa. Rikosuhrikyselytutkimuksen mukaan kun juuri tämä on se skenaario, missä valtaosa seksuaalisesta väkivallasta tapahtuu – jota kuinkin 15000 kertaa vuodessa.


Ja oikeastaan tuomiot eivät edes ole se keskeinen kysymys. Suurin osa tapauksista ei nimittäin tule koskaan poliisin tietoon, eikä niistä näin ollen myöskään tuomita. Perussuomalainen kun ei jää kiinni, muuta kuin huonolla tuurilla. Konservatiivisessa oikeuskäsityksessä syyttömyysolettama kääntyy sellaiseen muotoon, että jokainen on syytön kunhan on herra talossaan.

Antifeministit eivät siis todellakaan suojele naista, vaan omaa patriarkaalista asemaansa (ts. itseään) kutsuttiinpa tätä rakkaudeksi tai miksi hyvänsä. Tällainen valta luonnollisesti vaatii ympärilleen ruumiita. Samaan viittaa myös maahanmuuttokriitikoiden oireellinen halla-ahomainen halu rangaista ideologisia vihollisia juuri ruumiillisesti ja usein raiskauksella, jos ei suoraan itse, niin toivomalla, että joku muu raiskaisi. Vastaava logiikka selittänee osaltaan myös patriarkaalista lähisuhdeväkivaltaa. Kenties tarkoituksena on nimenomaan opettaa, laittaa ruotuun ja alistaa – samaa mitä poliittisille vastustajillekin toivotaan: “sittenpähän opit”. Jos tämä todella toimii, niin ei ole ihme, että vain murto-osa raiskauksista päätyy poliisitutkintaan. Kaikki edelleen kiertää ruumiin ympärillä.

Johtopäätös

Äärioikeistolaisuus ja pakonomainen ruumiskeskeisyys tuntuvat kulkevan käsi kädessä olipa politiikka väestörakennetta, maahanmuuttoa tai lähisuhteita koskevaa. Kyse on instrumentalistisesta vallan käytöstä, jossa sisällöt korvataan muodolla ja laatu määrällä. Tästä näkökulmasta käsin sukupuolittunutta ja seksuaalista väkivaltaa on täysin mahdoton selättää.


Nyt tyttäriensä ja vaimojensa turvallisuuden puolesta itkevät rasistit korostavat toimillaan vain omaa etuoikeutettua asemaansa. He eivät halua ainoastaan monopolisoida keskustelua seksuaalisesta ja sukupuolittuneesta väkivallasta vaan myös nämä väkivallan muodot itse. Jos joku väittää, että puhun paskaa, niin näyttäkää missä on äärioikeistolaiset, maahanmuuttokriitikkojen, MV-lehden lukijoiden tai Hommaforumlaisten feministinen toiminta? Sellaisia ei ole, eikä tule koskaan olemaankaan.

Ainoa tapa nimittäin tunnustaa ihminen on hänen erilaisuutensa kunnioittaminen ja arvottaminen tekojen perusteella. Näin ollen ainoa toimiva keino vaikuttaa naisten (ja muiden) kokemaan syrjintään, väkivaltaan ja epäinhimillistämiseen on feministinen toiminta – siis sellainen yleinen yhdenvertaisuuskamppailu, jossa alistettu osapuoli itse määrittelee agendansa ja asemansa omista lähtökohdistaan käsin. Kaikki jotka tämän kieltävät haluavat omistaa muiden ruumiit.

****

(1) Traditionalistien ruumiin ontologia on tietysti kestämätön. Se on paradoksaalista jo siksi, että tämä ruumiillisuus joudutaan järkeilemään ennen kuin asiaan päästään millään tavoin käsiksi. 

tiistai 24. marraskuuta 2015

Väkivaltaryhmien äänitorvi ja oikeiston hiljainen konsensus

Vaikka Perussuomalaiset puolue on osittanut täydellisen kyvyttömyytensä ajaa haluamaansa politiikkaa parlamentarismin puitteissa, on heidän merkityksensä äärioikeistolaisena äänenvahvistimena kasvanut. Hallitustyön tavoitteiden epäonnistumisesta on nähdäkseni seurannut se, että erilaiset ideologisesti nationalistiset, rasistiset ja fasistiset kannanotot ovat korvanneet (ne muutamat harvat) varsinaista reaalipoliittiikkaa koskevat näkökulmat sekä muut Perussuomalaiseen agendaan aiemmin kuuluneet asia- ja arvosisällöt. Tälta tilanne ainakin tiedotusvälineiden ja puolueen oman tiedotusstrategian perusteella vaikuttaa.

Jos vielä ennen Persujen ensimmäistä merkittävää vaalimenestystä ulkoparlamentaarinen äärioikeisto sparrasi puoluetta rummuttamalla heidän puolestaan sellaisia asia-aiheita, jotka eivät viharyhmien omiin intresseihin varsinaisesti kuuluneet, on tämä asetelma hallituspolitiikan ahtaiden realiteettien takia kääntynyt ikään kuin päin vastaiseksi. Tai paremminkin, jako siitä mikä politikka kuuluu parlamenttiin ja mikä sen ulkopuolelle on entisestään selkiytynyt, ja tälle on uskoakseni annettu jonkinlainen siunaus hallituspuolueiden kesken – niin vähän Persujen fasistiset perseilyt ja ministerien toistuvat epäaiheelliset ja työnkuvaan mitenkään kuulumattomat kommentit ketään enää hallituksessa haittaa.


Kun Soini sai viimein ministerihalunsa tyydytettyä, on Persuista nopeasti karissut pois kaikki populismi, josta puolue pitkälle koostui. Jäljelle sen sijaan on jäänyt se tietty osa politiikkaa, jota on – Soinin lööperistä poiketen – tehty alusta alkaen tosissaan ja todelliset päämäärät mielessä. Tämä on sisulainen fasismi. Lienee kuitenkin selvää, ettei edellistä tehdä hallitusyhteistyössä, vaan kaduilla ja juuri tämän kolmen puolueen hallitus on hiljaisuudellaan sinetöinyt. Perussuomalaisten rooliksi on entisestään selkiytynyt tukea ulkoparlamentaarista äärioikeistolaista toimintaa esittämällä mediassa tällaisia ryhmiä tukevia rasistista vihaa lietsovia ja fasistisia viestejä, joita alkoi sadella pian hallitusneuvotelujen kompromissien selvittyä.

Tähän kaaoniin ei ainoastaan kuulu Olli Immosen hyväksyminen takaisin puolueen kaadereihin tai Soinin tarve tiedottaa valtakunnallisesti omista vainoharhoistaan – aina ISIS-spekulaatioita myöten – vaan myös eilen (23.11) puolustusministeri Jussi Niinistön antama lausunto puolustusvoimien Afganistan operaation jatkosta.

Keskeisimpänä motivaationa "rauhaunturvaamiselle" Niinistö esitti täysin asiaan liittymättömän huolensa Afganistanin epävakaudesta seuraavasta “maahanmuuttovyörystä”, ja sen että “vakauttamalla” Afganistan voitaisiin “aiheettomia” turvapaikanhakijoita ryhtyä palauttamaan kiireellä takaisin kotimaahansa – ikään kuin pitkälle jalostunut äärioikeistolainen väestöpolitiikka olisi jossain todellisessa suhteessa Suomen täysin mitättömämään osallisuuteen Afganistanin "rauhanturva"tehtävissä. Asiaan liittyvien todellisten seikkojen esittelyä tärkeämpää ministerille oli siis päästä julkisesti välittämään mielikuvaa siirtolaisuuden ja kantaväestön välisestä uhkaavasta eturistiriidasta, turvapaikanhakijoiden ja muiden siirtolaisten aiheettomuudesta ja kertomaan, että huoli väestön puhtaudesta on edelleen olemassa ja sitä tulee harjoittaa ja vaalia, vaikkakaan hallitus ei tähän itse kykene – ei ainakaan Afganistanissa.


Hallitusneuvottelujen kova ydin ilmeisesti valettiin sellaisen konsensuksen ympärille, että perussuomalaiset tukevat mukisematta muiden puolueiden ajamaa, astetta kovempaa luokkapolitiikkaa ja tätä vastaan muu oikeisto on valmis tarjoamaan Soinille kaipaamansa valtiomiesviran ja Suomen Sisulaisille ennekuulumattoman julkisuuskanavan lietsoa ja koordinoida ulkoparlamentaarista äärioikeistolaista aktivismia. Väitän, että tämä kohtalokas päätös (viittaan kohtalokkuudella niin viimeisimpiin viharikoksiin kuin kasvavaan työttömyyteen, köyhyyteen ja sosiaalisiin ongelmiin) uudisti myös ennenarvaamattomalla tavalla koko oikeistolaisuuden paradigman, jonka tuloksena kiteytyi eräälainen sateenvarjoaate, eli ydinoikeistolaisuus. Tarkoitan tällä sellaista oikeistoideologioiden synteesiä, josta on karsittu keskeisimmät aatteelliset erimielisyydet pelkistyen yhdistävien tekijöiden ympärille, ja josta kirjoitan pian lisää.

***

P.S.: Mutta jos edellinen analyysi pitää paikkaansa, niin miksi sitten Persujen kannatus on laskenut ja puolueen itsensä mukaan "kentältä" on kuulunut, että maahanmuuttokritiikki ei ole tarpeeksi?

Ensinnäkään, en ota todesta Perussuomalaisten omaa tulkintaa kannatuksensa laskun syistä. Tämän saisi parhaiten selville kartoittamalla puolueeseen jääneen 10%:n asenteita.

Uskoakseni kannatuksen sulamiseen on vaikuttanut yhtälailla fasismin kanssa flirttalilu, josta kaikki persutkaan eivät pidä; takinkäännön pohjoismaiden mestaruus; sekä sisulaisten harjoittama salonkikelpoisuus, joka ei puolestaan miellytä kaikkia rasisteja. Hajontaa on siis tapahtunut moneen suuntaan.

Se taas, että puolue vähättelee omaa panostaan maahanmuuttopolitiikkaan ja rasististen asenteiden leivittämiseen johtuu siitä, että Persut yrittävät tällaisella narratiivilla yhtäältä puhdistaa mainettaan kabinetissa, toisaalta tsempata itseään ja muita entistäkin aggressivisempaan fasistiseen politiikkaan kaduilla.

Arkitodellisuudeksi realisoituvaa maahanmuuttopolitiikkaa siis todellakin tehdään, vaikkakaan se ei toteudu parlamentaarisen politiikan sfäärissä. Kyse on siis entistä selkeämmästä rajanvedosta sen välillä mikä kuuluu eduskuntaan mikä kaduille. Jokainen ulkoparlamentaarinen isku, puukotus ja murhapolttoyritys kertoo tästä. Ilman Persujen rasistisiiven asemaa monien mielestä "vakavastiotettavien" auktoriteetin joukossa ja täältä käsin tehtyä merkittävää panostusta rasististen asenteiden normalisoimiseksi näille teoille tuskin löytyisi tekijöitä saati ymmärrystä.

sunnuntai 25. lokakuuta 2015

Aina, itsessään ja oletusarvoisesti – osa 1.

Jos YK:n "rotusyrjintä"-määritelmä laajennetaan rasismin määritelmäksi, on rasismilla silloin kaksi kriteeriä.

1) Sen täytyy pohjata "rotuun, ihonväriin, syntyperään, kansalaisuuteen tai etnisyyteen".

2) Sen täytyy aiheuttaa "erottelua, poissulkemista tai sellaista etuoikeutta, jonka tarkoituksena tai seurauksena on yhdenvertaisuuden tasapuolisen tunnustamisen, nauttimisen tai harjoittamisen mitätöiminen tai rajoittaminen poliittisella, taloudellisella, sosiaalisella, sivistyksellisellä tai jollakin muulla elämän alalla".

[Huom. Pidän YK:n määritelmää rotusyrjinnästä essentialistisena ja puutteellisena, mutta edetään tällä erää sillä, koska tämä lienee yleisesti tunnetuin määritelmä myös rasismille.]

Edelliseen perustuen maahanmuuttokriittisyys voi olla rasismia monesta syystä, riippuen siitä minkälaisin asentein sitä harjoitetaan – esimerkkeihin on tarpeetonta mennä. Rasismia se on kuitenkin aina, itsessään ja oletusarvoisesti yhdellä tietyllä yleisellä tavalla. Tämä sisältyy sanaan 'maahanmuuttokritiikki' ja koskee kaikkia maahanmuuttajiin kohdistuvia negatiivisia asenteita – myös sellaisia joita ei kutsuta maahanmuuttokritiikiksi.


Suomeen kohdistuvalla maahanmuutolla tarkoitetaan Suomeen kohdistuvaa muuttoa, jossa toimijana on sellainen ulkomailla syntynyt tai asunut ihminen, joka ei ole syntynyt Suomen kansalaiseksi. Oleellista tässä yhteydessä on huomata, että maahanmuuttoa aivan olennaisesti määrittää muuttajan kansallinen ja etninen alkuperä sekä kansallisuus (tai kansalaisuudettomuus) – muussa tapauksessa puhuttaisiin vain muutosta tai paluumuutosta. 'Maahanmuuttajuus' on siis etnisyyteen ja kansalaisuuteen perustuva kategoria.

Kun maahanmuuttoon kohdistetaan kritiikkiä, tai itse ilmiöön tai maahanmuuttajiin projisoidaan negatiivisia mielikuvia, yleistyvät näin ilmaistut asenteet juuri maahanmuutto-sananvalinnan takia koskemaan väistämättä kaikkia maahanmuuton subjekteja eli maahanmuuttajia (ja usein myös muita tällaisiksi käsitettyjä ihmisiä). Näin kritiikki tai negatiiviset mielikuvat tuottavat tahtomattakin Suomeen muuttaneiden ei-suomalaisten etnisyyksien ja suomalaisten välistä eriarvoisuutta juuri alkuperän ja kansalaisuuden perusteella. Maahanmuuttoa ei yksinkertaisesti ole olemassakaan ilman näitä statuksia.

Toisin sanoen, sellaisen tiedon tuottaminen tai välittäminen, joka yhdistää negatiivisia mielikuvia maahanmuuttajiin tai maahanmuuttoon ilmiönä (tämä kun väistämättä myös rinnastuu maahanmuuttajiin ryhmänä) on rasismia.

Rasismia tästä tekee seuraavat seikat:

1) Tällaisen rinnastusten kautta kritisoidaan automaattisesti maahanmuuttajia kansalliseen alkuperään, kansallisuuteen ja etnisyyteen perustavan syyn perusteella. Maahanmuuttaja nimittäin ei ole maahanmuuttaja mistään muusta syystä kuin hänen kansalliseen alkuperään, kansallisuuteen ja etnisyyteen perustavan syyn perusteella.

2) Tällaiset rinnastukset luovat ja tukevat käytäntöjä, jotka aiheuttavat erottelua, poissulkemista tai etuoikeutta, jonka tarkoituksena tai seurauksena on yhdenvertaisuuden tasapuolisen tunnustamisen, nauttimisen tai harjoittamisen mitätöiminen tai rajoittaminen poliittisella, taloudellisella, sosiaalisella, sivistyksellisellä tai jollakin muulla elämän alalla.

Tiedän, että edellinen nostaa monien maahanmuuttokriitikoiden karvat pystyyn, mutta tämä ei ole minun vikani, minä en ole näitä rasistisia rinnastuksia nimittäin keksinyt.


"Syrjintää! Sananvapauden tukahduttamista! Maahanmuuttoa ei voi kritisoida tulematta leimatuksi rasistiksi!", rasistit kivahtavat. Eikä ole, väärin argumentoitu! Kysymys on vain ja ainoastaan siitä faktasta, että maahanmuuttoa ei voi kritisoida olematta rasisti. Rasismin osoittamisella ja sananvapauden rajoituksilla puolestaan ei ole mitään korrelaatiota, kuten kaikki hyvin teidämme. Eikä kyse ole leimaamisesta, vaan rasismista itsestään ja rasistina olemisesta. Rasismi ei ole leima, vaan tietynlaisen käytöksen selkeä määritelmä. Tämä ei ole mikään mielipidekysymys vaan yleisen rasismimääritelmän yksiselitteistä tulkintaa.

Taloutta, tulonjakoa, asumisjärjestelyjä, byrokratiaa, lakia, sosiaalisia palveluja ja niin edelleen voi kritisoida olematta rasisti, mutta ei niin, että tämä kohdistuu jonkun syntyperään, kansalliseen tai etniseen alkuperään tahi kansallisuuteen ja aiheuttaa erottelua, poissulkemista tai sellaista etuoikeutta, jonka tarkoituksena tai seurauksena on yhdenvertaisuuden tasapuolisen tunnustamisen, nauttimisen tai harjoittamisen mitätöiminen tai rajoittaminen poliittisella, taloudellisella, sosiaalisella, sivistyksellisellä tai jollakin muulla elämän alalla. Tämä on erittäin yksiselitteistä ja selvää.

Jos halutaan olla oikeudenmukaisia, niin kritiikin kuin siitä mahdollisesti seuraavan käytännönkin on oltava sellaista, että se koskettaa kaikkia yhdenvertaisesti tai ei ketään. Tämä saattaa tietysti johtaa siihen, että rasistit – vältelläkseen ilmeisen rasisminsa ilmeisyyttä – alkavat epäloogisesti vaatia entistä tiukempia, universaaleja luokkaan ja sosiaaliseen asemaan liittyviä syrjintäkäytäntöjä säilyttääkseen kansalliset puhtausfantasiansa. Tällaisiin näkökulmamuutoksiin olen nimittäin törmännyt erinäisissä keskusteluissa rasistien kanssa, kun olen ensin osoittanut heidän ajattelunsa rasistisuuden. Kysymykseksi tietysti jää, onko luokkaan ja sosiaaliseen asemaan liittyvä syrjintä yhtään sen oikeutetumpaa kuin rasistinen syrjintä? No eipä se ole ei.

*

Loppukaneettina haluan ehdottaa kaikille maahanmuuttokriitikoille ja muille, joita asia koskee, eräänlaista järjenkäytön yleisille periaatteille pohjaavaa periaatesopimusta. Mitä jos ratkaisisimme tämän iänikuisen 'rasismia–ei rasismia' -jankkauksen vahvimman argumentin periaatteella? Eli että jos kukaan ei pysty esittämään maahanmuuttokritiikin ei-rasistisuudesta vahvempia argumenttia kuin mitä tässä olen sen rasistisuudesta todennut, on näkemykseni silloin hyväksyttävä vallitsevaksi asiaintilaksi kunnes toisin todistetaan ja sillä selvä. Se, joka ei sopimuksessa pysy on valehtelija ja vaietkoon ikuisesti, niin ei tarvitse varta vasten vaientaa.


P.S.:  Etnisin perustein tapahtuva syrjintä on Suomessa kielletty muun muassa perustuslaissa ja yhdenvertaisuuslaissa. Kielto ei kuitenkaan koske viranomaisten harjoittamaa ulkomaan kansalaisten erityiskohtelua silloin, kun se on lakiin perustuvaa. Esimerkiksi ulkomaalaisen maahan saapumista ja oleskelua voidaan rajoittaa, samoin kuin heidän yhdenvertaisuutensa toteutuminen on vajavaista tai jää kokonaan toteutumatta sellaisten universaaleiksi käsitettyjen perusoikeuksien suhteen, jotka liittyvät ihmisarvoiseen elämään, koulutuksen saantiin varattomuuden sitä estämättä, oikeuteen saada sosiaaliturvaa tai oikeutta tehdä työtä.

Kaikesta laillisuudesta huolimatta tällainen syntyperään, kansalliseen tai etniseen alkuperään tahi kansallisuuteen perustuva erioikeus on yhtä määritelmällisesti rasismia kuin kaikki muukin rasismi. Ja jälleen kerran, tästä on turha syyttää minua, sillä en ole näitä onnettomia periaatteita tai edes rasimimääritelmää luonut. Minulla ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että perustuslaki on rasistinen ja kumoaa suurelta osin sellaiset syrjinnän vastaiset kansainväliset sopimukset, joihin valtiojohto on toisaalla sitoutunut.

Kaikki nykyiset eduskuntapuolueet ovat sitoutuneet 8.3.2011 Euroopan poliittisten puolueiden peruskirjaan rasismista vapaan yhteiskunnan puolesta. Sitoumuksen rasismimääritelmä on pääpirteiltään samansisältöinen yllä esittämäni YK:n määritelmän kanssa. Puolueiden sitoutuminen vahvistettiin 14.10.2015. Odotan toimia Perusuomalaisilta ja muilta hallituspuolueilta (kts. edellinen tekstini), mutta ennen kaikkea odotan toimia ihmisiltä. Vallitseva tilanne on epäjohdonmukaisuuden paraatiesimerkki.

P.P.S.: Ajankohtaisuuden takia nostan artikkelini argumentteihin läheisesti liittyväksi esimerkiksi Keskustan kansanedustaja Jari Lepän lausunnon, jonka mukaan "suurin osa Suomeen tulevista turvapaikanhakijoista ei ole turvapaikan tarpeessa" (Yle 26.10.). Määritelmällisesti tällainen lausunto on selkeää rasismia, sillä se

1) kohdistuu turvapaikanhakijoihin (joka on kansalaisuuteen ja etnisyyteen perustuva kategoria) ja vielä erityisen ongelmallisesti siten, että se ei määrittele tarkemmin kenestä on kyse, vaan leimaa turvapaikanhakijoita yleisesti; sekä

2) välittää mielikuvaa, että tällä tarkemmin määrittelemättömällä joukolla ei ole yhdenvertaista oleskeluoikeutta maassa, vieläpä väittäen valtaosan turvapaikanhakijoista "tekevät keppihevosen tästä turvapaikanhakijastatuksestaan", eli epäille hakijoiden motiivien rehellisyyttä.

Lausunnossa mainitun turvapaikanhakija-statuksen takia Leppä levittää epäluuloa ja negatiivisia käsityksiä kaikkia turvapaikanhakijoita kohtaan ja näin tahtomattaankin nakertaa kaikkien turvapaikanhakijoiden yhdenvertaista asemaa sosiaalisesti ja mahdollisesti myös juridisesti.

perjantai 25. syyskuuta 2015

Hallituspuolueet vastuuseen rasismista

Mitä olisivat rasistit ja fasismista haikailevat nationalistit ilman Perussuomalaisten apua? Pieni ja ponneton lauma rääväsuita.

Entä mitä olisi Perussuomalaiset ilman Kokoomuksen ja Keskustan tarjoamaa veljellistä kädenojennusta? Pelkkä oppositiossa oleva populistilössi, joka ei ihmisyyttä halventavan politiikkansa takia kelpaa edes porvareille.

Mutta näinhän tässä ei kuitenkaan käynyt.

Rasistit on nostettu parrasvaloihin Perussuomalaiset puolueen paraatipaikoilla. Perussuomalaiset on taas Keskustan ja Kokoomuksen toimesta tunnustettu sen verran vakavahenkiseksi poliittiseksi toimijaksi, että he kepaavat vaikka valtion hallitukseen.

Edellinen analogia osaltaan selittää, miksi yleinen ilmapiiri on viime kuukausina (ääri)oikeistolaistunut merkittävästi. Sen myös pitäisi osoittaa, miksi Kokoomus ja Keskusta ovat tänä päivänä aivan yhtä vastuussa rasistisista asenteista ja näiden lietsomista väkivaltaiskuista kuin Persutkin. Ja viimein, tämän perusteella pitäsi olla itsestään selvää mihin rasisminvastainen energia tulee kohdistaa, jos tälle vihamielisyydelle ja julmuudelle halutaan loppu. Hallitus alas!


tiistai 4. elokuuta 2015

Antirasismia tarvitaan Jyväskylässä nyt!

Olli Immosen lausuntojen laukaisema tuohtumus kokosi viime viikolla kymmeniä tuhansia ihmisiä osoittamaan mieltään rasismia vastaan. Reaktion taustalla epäilemättä vaikuttaa viime vuosina tapahtunut jyrkkien oikeistolaisten arvojen nousu, joihin rasistisen puheen normalisoinnin ohella kuuluu yhtä lailla eriarvoisuuden luominen myös taloudellisin ja sosiaalisin kriteerein.

On oleellista, että rasismin vastaiset mielipiteet saavat näkyviä ja kuuluvia muotoja, ja että ihmiset kokoontuvat ja saavat voimauttavan kokemuksen toisistaan. Viime päivien energia on kirvoittanut valtavan määrä laadukkaita antirasistisia kannanottoja, ja yhtä lailla monet tavallisesti vaille huomiota jäävät arkipäivän rasismin kokemukset ovat päässeet päivävaloon; niistä puhutaan ja kokemuksia ja tuntemuksia jaetaan. Toivon että rasismin vastustaminen laajenee myös koskemaan niitä rakenteellisia ja institutionaalisia pohjarakenteita ja globaaleja ilmiöitä, jotka vaikuttavat rasismin taustalla ja aiheuttavat jatkuvasti perusteetonta inhimillistä kärsismystä.

Kaikesta edellisestä huolimatta en voi jättää sanomatta muutamaa kritiikin sanaa viimeviikon mielenosoituksista. Mielestäni "Meillä on unelma" tapahtuman järjestäjien taholta oli suuri virhe kanavoida alhaalta, "tavallisista" ihmisistä käsin nouseva inho rasismia ja syrjintää vastaan lähinnä poliittisten puolueiden ja muiden vakiintuneiden instituutioiden monologeiksi. Julkkikset taas ovat julkkiksia, joilla on usein jo valmiiksi paljon enemmän mahdollisuuksia julkiseen mielipiteenilmaisuun kuin he välttämättä edes ansaitsisivat. (Jäin muuten ihmettelemään, miksi ainutkaan Kansalaistorilla esiintynyt muusikko ei selkeästi ja suorasanaisesti edes tuominnut rasismia?!? Vai menikö ohi korvien?)

Horisontaalisten äänten ylimielinen hautaaminen piispojen, poliitikkojen ja poptähtien onttoon lätinään ei kuitenkaan ollut ainoa ongelma. Melkein kaikki Helsingin tapahtumaan puhumaan kutsutuista instituutioista ovat joko entisiä tai nykyisiä syrjinnän harjoittajia ja pitkälle vastuussa siitä henkisestä ja poliittisesta aateilmastosta mistä tämän päivän rasismi kumpuaa. Enkä ole järjestäjien tavoin kovin optimistinen sen suhteen, että tällaisten tahojen pelkkä tiettyyn kontekstiin istuttaminen muuttaisi asiaa mihinkään.


Eritoten Olli Immosen nationalistitoverin, rasistisen propagandan kenties merkittävimmän hautomon – Hommafoorumin – perustajan, Perussuomalaisten Matias Turkkilan nostaminen lavalle äänentoistolaitteiden vahvistamana oli räikeä loukkaus kaikkia heitä kohtaan, joille populistisesta kansankiihottamisesta ja suoranaisesta valehtelusta innoituksensa saava käytännön rasismi on arkipäivää. Eikä asiaa parantanut lavalle tuhansien mielenosoittajien silmien eteen rynnännyt rääkyvä massiivinen standup-"koomikko", joka yritti alatyylisin, typerin ja aggressiivisin huudoin vaimentaa niitä aiheellisia mielenilmauksia, joita umpirasisti Turkkila ja hänen aatetoveriaan puolustelevat meriselitykset nostattivat. Tämä viimeistään teki selväksi sen kenellä on järjestäjien mielestä vapaus osoittaa julkisesti mielipiteensä ja miten.
 
Yleisön ja esiintyjien välinen asetelma, kommunikaation yksisuuntaisuus, puhujien edustamat valtainstituutiot ja kaikkialla kaikunut nationalistinen retoriikka – kaikki nämä yhdessä – vesittivät minusta aidon ruohonjuurista kumpuavan moniäänisen poliittisen aktiivisuuden laihaksi ja tarkoituksettomaksi lööperiksi. Sääli sikäli, että ihmisiä on näillä leveyksillä äärimmäisen vaikea saada aktivoitua ylipäätään minkäänlaiseen mielipiteen ilmaisuun. Nyt tämä harvinainen mahdollisuus hupeni lähinnä olemassa olevien valta-asetelmien ja käytäntöjen pönkittämiseen. Kaikki paikalle kokoontuneet 15 000 ihmistä oli tässä kuviossa pelkkää olemuksetonta massaa, joiden keskeisin merkitys oli edustaa median huolella noteeraamaa yleisön lukumäärää. Ei kuulosta tapahtuman asiaa ajatellen järin rakentavalta.

Miksi mikrofonin ei annettu kiertää vaikkapa yleisön joukossa? Mielipiteiden kirjo olisi näin ollut varmasti paljon moninaisempi ja laadukkaampi, ja veikkaan, että jäätävää poliittista korrektiutta oltaisiin rikottu juuri niin tyylikkäästi kuin tässä aneemisessa maailmanajassa täytyykin. Minusta tämä olisi ollut syrjinnän vastainen tapa toteuttaa syrjinnän vastainen mielenilmaus. Johdonmukaista vai mitä?

Vaikka kritisoinkin "Meillä on unelma" mielenosoituksen työryhmän valintoja en suinkaan väitä, että tapahtuma oli turha tai ettei sitä olisi pitänyt järjestää. Päin vastoin. Antirasistiseen toimintaan on vuosikymmeniä kuulunut (toisten toimijoiden (rakentavan?) kritisoinnin ohella) ajatus taktiikkojen ja toimijoiden monimuotoisuudesta ja keskinäisestä solidaarisuudesta. Lienee ilmeistä, että syrjinnästä voidaan vapautua vain heterogeenisistä lähtökohdista ja toisten toimijoiden näkemyksiä ja taktiikoita kunnioittaen. Rasismista päästää eroon vain sellaisilla teoilla, jotka eivät itse toista syrjiviä käytäntöjä ja eriarvoistavia asetelmia.


Minusta erityisen leväperäistä suhtautumista näitä ajatuksia kohtaan kuitenkin ilmentää "Meillä on unelma" -työryhmän vastahankainen suhtautuminen Jyväskylässä järjestettävään rasismin ja fasismin vastaiseen "Unelmista totta" mielenosoitukseen. Kenkää erityisesti puristaa pitkään rasismia lähinnä yksin vastustaneiden anarkistien osallistuminen Jyväskylän tapahtumaan sekä Jyväskylän työryhmän kaikkiaan järkeenkäypä johtopäätös olla kutsumatta rasisteja mielenosoitukseensa.

Rasistien jättämistä antirasistisen tapahtuman puhujakaartin ulkopuolelle tuskin tarvitsee perustella – riittäköön sen toteaminen, että heidän konkreettinen korottaminen muiden mielenosittajien ja heidän mielipiteittensä yläpuolelle on äärimmäisen loukkaavaa. Mitä taas tulee anarkisteihin ja "äärivasemmistolaisiin", on näiden tekemän pohjatyön merkitystä niiden tuntojen kehittymiseksi, mitkä nyt sai ihmiset kokemaan ja sanomaan "nyt riittää!" mieletöntä kiistää.

Viimeisen vuosikymmen ajan – ja pidempäänkin – antirasistisen ja -fasistinen toiminta sekä Perussuomalaisten, Kokoomusnuorten, Sisulaisten, uusnatsien ja muiden rasististen ja fasististen toimijoiden kartoittaminen ja jatkuva kritisointi on ollut pitkälle anarkistien ja muiden antiautoritaaristen toimijoiden harteilla. Ei vain siksi, että antiautoritaarit ovat aatteissaan keskivertokeskustalaista radikaalimpia (eivätkä edes kaikessa ole esim. kaivostoiminnan tai energiaratkaisujen suhteen, ympäristön tuhoamisessa tai vaikka työehtojen polkemisessa), vaan siksi ettei asia ole juuri muita tuntunut vaivaavan. Nykyinen antirasistinen diskurssi on siis pitkälti muodostunut niiden tekstien ja lausuntojen pohjalle mitä anarkistit ja muut aktiiviset antirasistit ovat monissa eri yhteyksissä tuottaneet. Edes sanoja (uus)fasisti, uusnatsi, rasisti tai äärioikeisto eivät käyttäneet vuosikymmeniin juuri ketkään muut kuin nämä pahamaineiset anarkistit ja "äärivasemmistolaiset". Näitä termejä välteltiin ja jopa yleisesti paheksuttiin ääriretoriikkana.

Nyt, tapaus Immosen myötä niin termit kuin osin anarkistien analyysitkin ovat kuitenkin löytäneet tiensä joidenkin poliitikkojen ja median sekä eritoten kadun väen käyttöön. Ei siksi, että sanat tai analyysit tai niitä käyttävät ihmiset olisivat jotenkin huomattavasti viime aikoina radikalisoituneet, vaan siksi että rasistisia, fasistisia jne. toimijoita tosiasiallisesti on, ne myös tekevät ja toimivat, ja – mikä oleellisinta – jotkut muutkin kun "radikaalit" ovat viimein huomanneet tämän! Tällaiset kielen ja käsitysten kehitykset ovat tietysti vaikeasti havaittavissa, mutta eivät yhtään sen vähemmän tärkeitä silloin kun joku on julistamassa kulttuurikonservatiivista vallankumousta, taistelua muiden kulttuurin edustajia vastaan, puukottamassa ei-suomalaisen näköisiä tai pieksemässä sivullisia Sokoksen tuulikaapissa.

Itse pidän Jyväskylän antirasistien aloitetta suorasanaisen mielenosoituksen järjestämiseksi enemmänkin kuin perusteltuna. Niin ikään heidän tapahtumakutsunsa ja näkökantansa antirasistiseen toimintaan ovat johdonmukaisia eivätkä esimerkiksi sisällä sellaista nationalistista retoriikkaa, jota ainakin itse karsastin "Meillä on unelma" -tapahtuman kutsussa.

"Meillä on unelma" -työryhmän taholta kummunnut skisma tulee kuitenkin todennäköisesti vähentämään Jyväskylän tapahtuman osallistujamäärää. Minusta poliittinen vastuu rasismin vastaisen toiminnan hankaloittamisesta kallistuu tältä osin "Meillä on unelma" -tapahtuman työryhmän harteille. Ja tämä vastuu on suuri, sillä Jyväskylä on juuri se kaupunki, jossa Olli Immosta huomattavasti radikaalimpi uusnatsistinen Suomen Vastarintaliike on yrittänyt saada jalansijaa sellaisin käytännöin ja seurauksin, joita en usko "Meillä on unelma" -työryhmän missään tapauksessa hyväksyvän. Laajaa antirasistista solidaarisuutta tarvitaan siis nimen omaan Jyväskylässä, nyt!

Vaikka Jyväskylän mielenosoitus ei riidankylvön takia paisuisikaan niihin mittasuhteisiin mitä tilanne soisi, voivat tapahtumaan uskaltautuvat nähdäkseni marssia kaduilla hyvillä mielin – mustine lippuineen tai ilman, miten ikinä haluavatkaan. Edes suuret väkijoukot eivät pysty pysäyttämään rasismia ja syrjintää, elleivät he ole asiassaan johdonmukaisia. Jyväskylästä tällaista johdonmukaisuutta ja rohkeutta toimia sen mukaisesti tuntuisi kuitenkin löytyvän. Tämän todisti jo kerran se samainen henkilö, joka seurueineen joutui viime viikonloppuna SVL:n uusnatsien pahoinpitelemäksi.

Solidaarisuutta Jyväskylään ja pikaista toipumista A:lle ja muilla natsien hyökkäyksen kohteille! You'll never walk alone! – ja kovasti toivon, että myös liberaalit pitävät osaltaan huolen tästä.

torstai 30. heinäkuuta 2015

Rasistin pahin vihollinen on rasismi itse

Rasismin kohteiden kohdalla henkilökohtaisia kokemuksia sorrosta ja syrjinnästä riittää. Kertomuksissa poikkeuksetta korostuu asetelma, jossa rasistiselle loukkaukselle ei löydy mitään muuta selitystä kuin kohteen ulkonäkö tai etninen tausta. Tarkoitan tällä myös verbaalisia tai kirjoitettuja loukkauksia, jossa pahantahtoisuus tai syrjintä kohdistetaan kokonaisiin väestöryhmiin tai tietyn sosiaalisen statuksen omaaviin ihmisiin kuten vaikka maahanmuuttajiin. Oman oikeustajuni mukaan tällaiset vääryyden kokemukset antavat ihmiselle loukkaamattoman oikeutuksen syyttää syrjijää sekä toimia ja puuttua asiaan. Syyllisen ja syrjityn roolit siis selviävät todellisten käytännön kokemusten kautta.



Rasistinen retoriikka perustuu hyvin usein myös eräänlaiseen syyllinen/syytön asetelmaan, jossa vieras nähdään potentiaalisena syyllisenä johonkin ennaltamääriteltyyn ja karmaisevaan tekoon. Mutta miksi rasistit vain hyvin harvoin jakavat omia kertomuksia kokemastaan vääryydestä? Varmaan siksi, että tällaisia ei juuri ole. Eikä kannata itkeä sitä, että menetti työnsaantimahdollisuuden sukupuoli- tai muun kiintiön takia. Näiden toimenpiteiden logiikka ei ole syrjintä vaan vanhan rakenteellisen syrjintärkulttuurin purkaminen (tosin en itse varauksetta usko tällaisten menetelmien erinomaisuuteen).

Käsitys syyllisistä – tai paremminkin rasistinen viholliskuva – muodostetaan usein toisen käden tietoon perustuen eli lähinnä ympäri maailmaa kaivettujen uutisten tai tilastojen pohjalta, joista yksilökokemukset ja yksityiskohdat on kokonaan häivytetty pois. Edellinen antaa ymmärtää, että valtaosa rasisteista on ihmisiä, jotka eivät ole kokeneet tosiasiallista uhkaa kenenkään syytöstensä kohteiden taholta, vaan tällainen jaottelu on luotu ulkoa päin. Ennakoiminen on toki hyve, mutta se on eri asia kuin poliittista pääomaa kartuttamaan luotu hysteria.

Jokainen joka on joskus eksynyt Hommaforumille tai jollekin muulla rasistien keskustelupalstalle tai joutunut kuunteemaan rasistien argumentaatiota asenteittensa puolesta, ei ole voinut olla huomaamatta yhtäältä sitä antaumusta, jolla rasistisiin ennakkoluuloihin sopivaa toisenkäden tietoa jäljitetään ja jaetaan, sekä toisaalta sitä vastakkainasettelun kiihkoa, jota nämä uutiset herättävät. "Katso nyt mitä Malmössä tapahtuu"; "etkö tiedä miten he kohtelevat naisia?"; "Ranskassa ei voi enää ottaa aurinkoa"; "Belgiassa yleisin pojan nimi on Muhammed"; "ISIS värvää" ja niin edelleen, "ei muslimeita Eurooppaan!" Syrjintää oikeuttamaan tarvittava uhriutuminen tapahtuu siis melkeinpä poikkeuksetta jonkun toisen kokemuksen kautta. Rasisti voisi tähän sanoa rasismin olevankin eräänlainen (psykopaattien) empatialiike, jossa puolustetaan niitä, jotka ovat joutuneet kärsimään kulttuurien ei-samanlaisuudesta. Näin asia ainakin halutaan esittää ja uskon, että jotkut rasistit jopa todella kokevat sen olevan juuri näin.

Kaltoinkohdeltujen puolustaminen on hyvä asia, mutta rasismi ei kuitenkaan selity sillä. Kuten hyvin tiedämme, rasistit eivät ole järin kiinnostuneita malmölaisten hyvinvoinnista, naisten oikeuksista tai koskemattomuudesta, belgialaisista tai niistä, joita ISIS kosii puolelleen. En ole nimittäin koskaan törmännyt rasistifoorumiin tai edes joutunut rasistien kanssa keskusteluun, jossa toisten ongelmia nostettaisiin esiin heidän hyvinvointia ajatellen vaan aina ainoastaan sellaisessa asiayhteydessä, joka palvelee rasistien viholliskuvaa. Kyse ei siis ole empatiasta vaan toisten kärsimyksen käyttämistä keppihevosena tavalla, jota yritän valottaa seuraavassa.


On oleellista nähdä, että valtaosa rasismista on järjestäytynyt erilaisten (ääri)oikeistolaisten poliittisten organisaatioiden ympärille ja nykyinen rasistinen puhe nimen omaan juontaa juurensa tällaisten usein pitkän linjan toimijoiden aktiivisuudesta. Monella rasistisella kansankiihottajalla on tausta jossain äärioikeistolaisessa liikkeessä – useilla Suomen Sisussa. Kaikilla rasismipuheen takana olevilla ryhmillä on omat ihmiskuvansa ja yhteiskuntanäkemyksensä, joita juuri ajetaan rasistisilla vastakkainasetteluilla. Oleellista rasismin käsittämisessä ei siis ole vain se minkälaisia viholliskuvia se sisältää, vaan myös se minkälaisia identiteettejä ja ihmiskuvia sillä luodaan ja minkälaisia poliittisia päämääriä sillä ajetaan. Tämä ideologinen taso jää usein rasismikeskusteluissa pelonlietsonnan varjoon – poikkeuksena avoimen äärioikeistolaiset ja uusnatsistiset ryhmät ja yksilöt sekä vaikkapa Olli Immosen viimeaikainen manifesti – ja syystäkin.

Rasimia hyväkseen käyttävien poliittisten toimijoiden fasistiset ja sosiaalidarwinistiset yhteiskuntanäkemykset rotupuhtausvaatimuksineen, tiukkoine yhteiskuntahierarkioineen ja totalitarismeineen eivät saavuta sellaisinaan merkittävää poliittista suosiota ja hyvin harvoin kestävät muutenkaan päivänvaloa. Tästä hyvin tietoisina monet uusfasistiset toimijat eivät puhu ideologiastaan suoraan, vaan keskittyvät pelkästään rasististen tuntojen nostattamiseen, joka tietyltä osin palvelee heidän poliittisia päämääriään kultturisesta puhtaudesta ja rotupuhtaudesta.
"Touhun nimi on avata keskiosan porukan silmät ja antaa heille puuttuva tieto moku/mm-ongelmista."
- Miniluv, Hommaforumin ylläpitäjä
Varsinaisia Suomalaisen Suomen suuria linjoja vedetään kuitenkin visusti julkisuudesta sivussa koska niillä sellaisenaan ei saavuteta mitään. Kuvaavaa onkin miten Immosen aatetoverit yrittivät välittömästi kääntää immoskohun fokuksen pois fasistisesta haikailusta ja suunata sen kohti heille turvallisempaa maahanmuutto- ja monikulttuurikritiikkiä.
"Tästä päästään monikulturismiin ideologiana, jota ilmeisesti Olli Immosenkin oli tarkoitus vastustaa. Tällä tarkoitetaan sellaista ajattelua, jossa monikulttuurinen yhteiskunta – jossa siis saman yhteiskunnan ja alueen sisällä elää lukematon määrä mahdollisimman erilaisia kulttuureita – nähdään tavoittelemisen arvoiseksi yhteiskunnalliseksi päämääräksi. (...) Myös minä pidän monikulturismia huonona yhteiskunnallisena ideologiana ja sen päämääriä epätoivottavina."
- Wille Rydman, Kokoomuksen kansainvälisten asioiden sihteeri
Muutamat kuumapäät sentään pitivät linjansa ja ilmaisivat halunsa kaivaa tussarit esiin tulevaa rotusotaa varten. Immosen tekstin kärki ei siis ollut ainoastaan taistelussa "monikultturismia" (mikä epäkäsite!) vastaan vaan yhtälailla tämän kulttuuritaistelun lopputuloksessa joka on "yksi todellinen Suomen kansa". Minusta tämä kielikuva kaipaisi enemmän julkista avaamista.


Perussuomalaisten kohdalla tilanne on hieman toinen. Heidän poliittinen ohjelmansa ei täysin tyydytä kaikkia radikaalin äärioikeiston tavoitteita, mutta ongelmallista on se, ettei Perussuomalaisilla ole suoranaisesti mitään sitä vastaan, että heidän puolueensa sisällä ja laidoilla kasvaa uusfasistisia liikkeitä ja yksilöitä, joiden poliittiset päämäärät ovat huomattavasti Perussuomalaisia radikaalimpia ja paikoin jopa puolueen linjan vastaisia. Tämä väistämättä laitta pohtimaan miten paljon puolueen nykylinja edes vastaa Soinin todellisia poliittisia näkemyksiä. Pitkäaikanen uusfasismin suosiminen kun vihjaa, ettei Soinia juuri haittaa, vaikka yhteiskuntailmapiiri muuttuisi fasistisempaan suuntaan, kunhan hänellä itsellään säilyy tietty määrä poliittista valtaa. Muista Perussuomalaisista arvoista on takinkääntöjen täytteisen lähihistorian valossa hyvin epäuskottavaa puhua – mutta fasistitoveria ei jätetä.

Pelolla hallitsemista

Pelon logiikka on hyvin yksinkertaista: sen tarkoitus on herättää itsesuojeluhalu. Poliittisten toimijoiden masinoima massaitsesuojelu on taas selkeää pyrkimystä pelolla hallitsemiseen. Matias Turkkila on tästä hyvin tietoinen kirjoittaessaan että "(m)aahanmuutossa on useita elementtejä, jotka pelottavat ihmisiä. (...) Raiskattuja pelottaa. Raiskausuutisia lukevia ihmisiä pelottaa. Minua pelottaa. Jussi Halla-ahoa pelottaa. (...) Jos ja kun pelko hyväksytään validiksi argumentiksi, voidaan ehkä jossain vaiheessa lähteä keskustelemaan siitä, kuinka suurella pelolla ihmiset haluavat itselleen sitä uutta, uljasta ja monietnistä tulevaisuutta ostaa." Kursiivissa oleva lainauksen loppu osuu argumenttini kiilankantaan.

Peloon lietsonta eli rasistien viholliskuvaa tukevien uutisten jakamisen tarkoitus on kahtalainen. Yhtäältä sillä luodaan Turkkilan peräänkuuluttamaa pelkoa, jolla pyritään oikeuttamaan laajalti omaksuttujen arvojen ja oikeustajun – kuten yhdenvertaisuuden ja yleisinhimillisyyden – ylittävä käytös sekä toisaalta vahvistamaan fasistien ideologiaan sopivaa nationalistista identiteettiä ja puhtauskäsitystä leimaamalla ei-toivottu aines pelon aiheuttajaksi.

Identiteetin muokkaaminen mahdollisimman uhanalaiseksi on pelon lietsonnan kannalta välttämätöntä. Parhaiten se onnistuu nostamalla identiteetin keskiöön sellaisia hauraita elementtejä, joita ei koskaan ole ollutkaan tai jotka ovat aikaa sitten kadonneet. Tällaisia ovat samaisten rasistien promotoimat käsitykset kulttuurisesta ja kansallisesta yhtenäisyydestä tai turvallisesta lintukodosta sekä niin sanotut perinteiset patriarkaaliset arvot – tosin on muitakin. Näistä mennen ajan ilmiöistä on kaikilla jonkinlaisia, usein romanttisia käsityksiä, mutta mikään historiallinen tutkimus ei niitä kuitenkaan varauksetta tue. Kulttuurista yhtenäisyyttä ei koskaan ollutkaan; kansallinen yhtenäisyys taas osoittautui sodan pelkojen luomaksi kuplaksi, joka puhkesi pian sotavuosien jälkeen; turvallinen lintukoto paljastui taas lähisuhdeväkivallan ja kännipahoinpitelyiden kultakaudeksi ja patriarkaaliset perhearvot – niin, patriarkaaliset perhearvot...


Jos olen pelon logiikan suhteen oikeassa, tarkoittaa tämä sitä, että oikealla hetkellä ja oikein tehtynä melkein jokainen voidaan pelotella rasistiksi. Tämän takia kehotan erityiseen harkintaan uutistulvan keskellä, olivatpa niiden lähteinä valtamedia, sosiaaliset mediat tai keskustelupalstat. Paras ohje lienee omiin henkilökohtaisiin kokemuksiin luottaminen ja johtopäätösten vetäminen viime kädessä näiden pohjalta. Kuten rasismia kokeneiden suhteen mainitsin, henkilökohtaisella kokemuksella on syytteiden ja tuomioiden jakamisen legitimoinnin suhteen keskeinen merkitys. Kaikki muu voi olla tai on demagogiaa. Vain sorretulla on oikeus käyttää voimaa ja vain asemansa parantamiseksi.

Niinpä ne, joilla todella on aihetta pelkoon ovat Halla-ahon, Immosen, Turkkilan kaltaiset tylyttäjät, heidän Homma-armeijansa sekä muut aktiivisesti toimivat uusfasistit ja kansankiihottajat. Sanavapauslakien noudattamista pitkään harjoitelleet rasistit ovat kenties virkavallalta turvassa, mutta syrjimiltään ei koskaan. Tähän rasistien syystäkin tuntemaan pelkoon ei kuitenkaan kenenkään ulkopuolisen pidä eikä tarvitse lähteä mukaan vaikka nämä pelkurit näin kovasti haluaisivatkin.

Jos Turkkilan ja muiden rasistien ongelmia lähdettäisiin ratkomaan, olisi viisainta lopettaa fasistisen politiikan ajaminen ja paneutua niiden syiden selvittämiseen miksi fasismi ylipäätään heitä viehättää. Kenties nämä tuntemukset voisi kanavoida johonkin vähemmän haitalliseen toimintaan.


Teen aasinsillan tekstin alkuun. Jos rasistilla ei ole omakohtaista kokemusta loukatuksi tulemisesta, on hänen ideologiansa moottorina silloin vain ja ainoastaan se pelko, jonka heidän aatetoverinsa on heidän päihin istuttanut tai pelko, joka johtuu heidän omien tekemistensä mahdollisista seuraamuksista. Jos ja kun pelko paljastuu rasismin ytimessä olevaksi ongelmaksi – ei siis maahanmuutto tai islam – niin silloin käy myös ilmi, että rasistin pahin ja varsinainen vihollinen on itse asiassa toinen rasisti, joka myrkyttää aatetoverinsa ja kaikki ympärillä olevat omalla pelollaan.