Ruumiinsyöjät ja perussuomalainen raiskausmonopoli

Taas keskustallaan raiskauksista – tai oikeastaan ei ‘keskustella’ eikä edes ‘raiskauksista’, vaan hukutaan rasistiseen vyörytykseen, jonka laukaisi tällä kertaa eräs raiskaustapaus. (OK, myönnän, että myös keskustellaan raiskauksista.)

En ole kuitenkaan aikeissa käsitellä tätä tapausta tässä, vaan keskityn pohtimaan eräitä tässä viime päivien liturgiassa esiin nousseita asenteita. Tarkemmin sanoen haluan haluan paneutua analysoimaan äärioikeistolaisen aatteellisuuden suhdetta sukupuolittuneeseen ja seksuaaliseen väkivaltaan, joka ideologian kannattajien mielestä ilmeisesti oikeuttaa heidät käyttämään väkivaltaa kokeneiden kokemuksia politiikkansa keppihevosena.

Ruumiinsyöjät

Aina kun puhutaan sukupuolesta tai seksuaalisuudesta puhutaan ruumiista. Ruumiista, johon äärioikeistolaisten aatteiden tarkastelu tuntuisi aina muodossa tai toisessa törmäävän. Vaikka luotaankin seuraavassa kyseistä aateperinnettä varsin laveasti, on fetisoitu ruumis ja sen perverssi kohteleminen aivan samalla erityisyydellä kiinteä osa tämän päivän äärioikeistoideologioita kuin se oli ennenkin – vaikkakin menetelmät ovat toki vuosien varrella muuttuneet. Niin Suomen Sisu, SVL ja muut järjestäytyneet äärioikeistolaiset ryhmät; MV-lehti, Hommaforum, Magneettimedia ja lukuisat äärioikeistolaiset verkkokeskustelut sekä laajempi järjestäytymätön rasistinen liikehdintä, kaikki hamuavat juuri ruumista, ja varsin oireellisella tavalla.

On selvää, että 30-40-luvun natsien ideologian kovassa ytimessä oli ruumiin fetisointi. Tämä ei ilmennyt vain kuvitteellisen arialaisuuden sairaalloisena ihannointina vaan festisismillä oli synkkä kääntöpuolensa, josta eivät kärsineet ainoastaan eri rotuiset, vaan kaikki muutkin juuri ruumiillisesti natsismiin sopimattomat – mm. kehitysvammaisia, sairaita ja homoseksuaaleja kastroitiin tai tapettiin surutta.

Tätäkin ilmeisempää on ruumiillisuuden keskeinen rooli natsien harjoittamassa ja teolliset mittakaavat saavuttaneessa joukkotuhonnassa. Rotutaksonomiasta ja kallonmittauksista edettiin nopeasti ruumiiden liukuhihnamaiseen logistiikkaan, stigmatisoiviin tatuointeihin, hirviömäisiin ihmiskokeisiin, kaasutuksiin ja joukkohautoihin, aina keskitysleirillä murhattujen hiusten käyttämiseen tekstiilituotannossa. Kaikki edellinen tapahtui äärimmäisen vieraannutuksen kautta, jossa inhimillisestä sisällöstään irrotettu ruumis oli enää vain vallankäytön instrumentalisoima esine jota voitiin liikutella, luokitella ja prosessoida ilman sen suurempia omantunnontuskia. Toisen ruumis on vallan mittari, sen arvo ja valuutta.

Kuvat lähes eläviltä nälkiinnytetyistä ihmisistä ja tuhoamisleirien ruumisröykkiöistä, jotka ovat kaikessa realistisuudessaan miltei abstrakteja, ovat karmealla tavalla mieleenpainuvia juuri sen takia, mitä natsit olivat tehneet ihmisen muodolle – ikään kuin antisemitismi olisi ollut vain tekosyy päästä kajoamaan ruumiiseen.

Suosittelen vertaamaan tätä kuvaa edelliseen.

Jollekin nämä näkymät saattavat herättää ajatuksen siitä, että kenties natsien ankaruus juuri ruumista kohtaan oli alitajuinen hyökkäys valistusta – tuota ‘järjen’ ja ‘rationaalisuuden’ aikakautta – vastaan. Jotkut tämän päivän itseään traditionalisteiksi kutsuvista äärioikeistolaisista haluavat nähdä nämä julmuudet juuri ontologisena ruumiin voittona sivilisaatiot rappeuttavasta järjestä. Tällaisia käsityksiä(1) voi lukea Sarastuslehdestä tai Timo Hännikäisen blokista – tosin en suosittele kumpaakaan.

Vaikka tilastoihin ja rationalismiin nojautuva maahanmuuttokritiikki muodollisesti järkeen uskookin, on logiikka mielestäni hyvin edellisen kaltainen – tosin eroakin on, hieman samaan tyyliin kuin eroaa ihminen ja ihmisen näköinen kone. Tilastodataa käytetään tiettyyn yhteen mekanistiseen päämäärään pyrkimiseen ilman sitä relativistista tukintataitoa, jota tilastotieteen soveltaminen väistämättä vaatii.

Aasinsillan tekeminen natseista traditionalistien kautta maahanmuuttokriitikoiksi itseään kutsuviin  – omasta mielestään ei-äärioikeistolaisiin – tolloihin saattaa tuntua äkkiseltään mielivaltaiselta. Tätä se ei kuitenkaan ole, jos keskitytään huomioimaan näiden kaikkien yhteisestä aateperinteestä ammentavien ideologioiden samalla tavoin ylikorostunutta mielenkiintoa ruumiiseen. Eikö rasistit juuri tee ensimmäiset ja oleellisimmat huomionsa aina juuri toisen ruumiin perusteella? Ja eikö näin toimi myös antifeministit?

Äärioikeistolaisen ruumiinkulttuurin taustalla vaikuttaa yksi ja sama, eräänlainen essentialistinen ihmiskuva, joka on pohjimmiltaan juuri ruumiillinen käsitys ihmisestä – essentialismi on toiseuden ruumiillistamista. Tämä tarkoittaa, että yksilön tietty piirre (fyysinen tai henkinen) käsitetään olemuksellisena, eli niin elimellisenä, että hänet voidaan tämän perusteella arvottaa ja tuomita, riippumatta lainkaan yksilön teoista. Väärä väri, uskonto, sukupuoli, luokka-asema tai sosiaalinen status on stigma, joka rasismi tai seksismi iskee yhdellä ainoalla vilkaisulla ihmiseen mutta aivan yhtä tiukkaan kuin pää on kiinni hartioiden välissä. Sitä ei voida heidän mukaansa poistaa poistamatta samalla ihmistä.

Asiaa ei kuitenkaan tarvitse sen enempää teoretisoida. Maahanmuuttokriitikkojen ruumiinnälän tunnistamiseen riittää huomio, miten syrjintä ja toiseuden tuottaminen seuraa natseilta tuttua logiikkaa pyrkiessään lähes poikkeuksetta ajamaan yksilön tilanteeseen, jossa hänellä ei ole käytännössä jäljellä mitään muuta eksistenssiä kuin pelkkä stigmatisoitu ruumis vailla todellista inhimillistä sisältöä.

Ennakkoluulo ei koskaan kysy kohteeltaan kuka hän on, mitä mieltä hän on asioista tai minkälaisia prosesseja hän on elämässään läpikäynyt. Kesipisteenä on vain ruumis, joka on niin mitätöity kaikesta merkityksestä, ettei siihen voida kohdistaa enää mitään muuta kuin heitteelle jättöä, voimankäyttöä, häpäisyä tai sen totaalista tuhoamista – tai vaihtoehtoisesti laupeutta, joka on yhtä lailla yksisuuntaista vallankäyttöä.

Mitä muutakaan kuin ruumis – elävä tai kuollut – on vaikkapa siirtolainen, jolta evätään oikeus omaan elämään jättämällä myöntämättä hänelle kansalaisuus, turvapaikka, tai jokin muu sellainen status, joka velvoittaa valtajärjestelmää (tässä tapauksessa valtiota) turvaamaan hänen yhtäältä loukkaamattoman oikeus omaan erityiseen elämänsisältöönsä ja toisaalta fyysinen koskemattomuus – ihmisoikeusjulistukset kun sinällään ei turvaa yhtään mitään. Tästä ei edes tarvitse tehdä allegoriaa 30-luvulle, sillä toiseuden tuottamisen menetelmät tänä päivänä ovat lähestulkoon sana tarkasti identtisiä.

Edellinen ei tietenkään ole aivan näin naiivin yksiselitteistä – siis tarkoitan, että tuhoavat valtiot yhtä lailla halutessaan myös ‘omien’ kansalaistensa elämiä. Yhtä kaikki, selvää on, että ilman erityistä velvoitetta mikään valtio ei instituutionaalisesti suojele elämää yhtään enempää kuin mitä on pakko. Ja tästä on varsin perillä omasta historiastaan tietoinen äärioikeisto. Paperiton on aina altis mielivallalle ja menettämään kaiken omaamansa (henkisen ja materiaalisen), olipa hän minkälainen persoona hyvänsä. Ei riitä, että kaikki on pantava biologisen elämän varaan rajoja ylittäessä, mutta tämä on tilanne myös hänen joutuessaan virkavallan tai maahanmuuttokritiikin – siis puukon tai murhapolton – kohteeksi, tai valtion toimesta karkotetuksi. Tilapäisstatuksella perusoikeuksissaan kiinni olevat eivät ole juuri merkittävästi paremmassa asemassa.

Perussuomalainen raiskausmonopoli

Mutta siirrytään toisiin ruumiisiin ja pohditaan patriarkaalisuutta ja perinteisiä perhearvoja, joita monet maahanmuuttokriitikot ja muut äärioikeistolaiset puheissaan ja teoissaan mielellään puolustavat. Mikä on konservatiivisen patriarkaalisen kulttuurin suhde naisen ruumiiseen?

YK:n naisiin kohdistuvan väkivallan vastaisena päivänä eräät antifeministit intoutuivat esittämään näkemyksiään siitä, miten jokainen mies on potentiaalinen raiskaaja (toisissa kuulemma pitoisuus on korkeampi kuin toisissa) ja siksi vain mies voi suojella naista tältä. Epäjohdonmukainen argumentti oli tietysti onneton yritys esittää feminismi hyödyttömänä naisille itselleen – tässä onnistumatta. Se mitä se kuitenkin kiteytti on, ettei naisella ei ole ruumiinsa johdosta turvaa tässä maailmassa niin pitkään kuin konservatiivisilla antifeministisillä miehillä on vapaa pääsy naisten läheisyyteen, olivatpa nämä mielestään naisia ‘turvaamassa’ tai vahingoittamassa. Eräänlainen sipiläläinen yhteiskuntasopimus siis.

Ei liene tarpeen todeta, että antifeminismi on keskeinen osa äärioikeistolaista ideologiaa, yhdistäähän molempia sama kieroutunut ruumiskeskeisyys kaksine kasvoineen. Perussuomalainen hyvin ruumiillinen pillunjano tai omasta kullistaan kiihottuminen ei ratkaisevasti eroa lähisuhdeväkivallan olemuksesta – näkisin että tämä on lähinnä vain ajan kysymys. Kyse on molemmissa vallankäytöstä, jossa naisen rooli on miehen määrittelemä. Tältä pohjalta on varmasti mukava lähteä sovittelemaan näitä sukuelimiä yhteen – siis jos on mies.

Mutta entäs se, että tiukkaa kuria ja järjestystä ihannoivat äärioikeistolaiset ovat poikkeuksetta vaatimassa kovennettuja tuomioita raiskauksista?

Tätä intoa ei missään tapauksessa pidä jättää siihen yksinkertaistukseen, että tuomioilla ajettaisiin naisten etua ja sillä hyvä. Rangaistuksella ei koskaan suojella rikoksen kohdetta vaan rangaistaan sen tekijää. Huomio on siis lähtökohtaisesti tekijässä ei kokijassa. Asia käy entistä selvemmäksi, jos huomaa miten kuria ja järjestystä ajetaan rinta rinnan sellaisen spekuloinnin kanssa, joka propagoi lakiteknisten käsitteiden venyttämisen puolesta; siis jolla yritetään oikeuttaa sukupuolitettu väkivalta sellaisissa tilanteissa, joissa se vastaa patriarkaalista valta-asetelmaa. Yhtäältä siis tekijöitä halutaan rangaista armotta, mutta toisaalta sellaisin ehdoin, ettei se koske sellaista seksuaalista- tai lähisuhdeväkivaltaa, jota konservatiivit itse harjoittavat. Kuria siis kuulutetaan siten, ettei naisen asema vahingossakaan parane.

Raiskauskäsite ilmeisesti halutaan saada kattamaan vain erityisen törkeitä ääritapauksia, toisen “omaisuuteen” kajoamisia sekä tietysti vähäisintäkin sillä silmällä perään katsomista, jos tekijänä on ei-valkoinen ei-kantasuomalainen.

Vai onko minun keksintöni, että yhtä ja samaa konservatiivisuutta tunnustavat äärioikeistolaiset yhtäältä vaativat raiskaustuomioiden koventamista mutta vähättelevät jatkuvasti omiensa toimia? Matti Putkosen tapauksessa “fyysisiä merkkejä ei ollut näkyvissä, mutta oikeus päätyi silti(?) siihen, että naisen kertomus oli uskottavampi”; tai raiskaukseen päätyneen ravintolaillan kohdalla “juopunut nainen itse provosoi, eihän se muuten olisi saattanut itseään sellaiseen kuntoon”; tai parisuhteessa tapahtuva väkisinmakaaminen kuitataan sellaisella ylimielisyydellä kuin: “pitäisikö sitten mieluummin pettää?” Niskalaukauksista ja murhapoltoista ei kuulu sanaakaan...

Raiskausotsikoiden äärelle onanoivien maahanmuuttokriitikoiden tulisi mielestään saada jatkaa yksinoikeudella perussuomalaista raiskaamista alistavissa parisuhteissa, yksityisasuntojen turvassa ja erinäisin päihtein aiheutetuissa sekavuustiloissa. Rikosuhrikyselytutkimuksen mukaan kun juuri tämä on se skenaario, missä valtaosa seksuaalisesta väkivallasta tapahtuu – jota kuinkin 15000 kertaa vuodessa.

 

Ja oikeastaan tuomiot eivät edes ole se keskeinen kysymys. Suurin osa tapauksista ei nimittäin tule koskaan poliisin tietoon, eikä niistä näin ollen myöskään tuomita. Perussuomalainen kun ei jää kiinni, muuta kuin huonolla tuurilla. Konservatiivisessa oikeuskäsityksessä syyttömyysolettama kääntyy sellaiseen muotoon, että jokainen on syytön kunhan on herra talossaan.

Antifeministit eivät siis todellakaan suojele naista, vaan omaa patriarkaalista asemaansa (ts. itseään) kutsuttiinpa tätä rakkaudeksi tai miksi hyvänsä. Tällainen valta luonnollisesti vaatii ympärilleen ruumiita. Samaan viittaa myös maahanmuuttokriitikoiden oireellinen halla-ahomainen halu rangaista ideologisia vihollisia juuri ruumiillisesti ja usein raiskauksella, jos ei suoraan itse, niin toivomalla, että joku muu raiskaisi. Vastaava logiikka selittänee osaltaan myös patriarkaalista lähisuhdeväkivaltaa. Kenties tarkoituksena on nimenomaan opettaa, laittaa ruotuun ja alistaa – samaa mitä poliittisille vastustajillekin toivotaan: “sittenpähän opit”. Jos tämä todella toimii, niin ei ole ihme, että vain murto-osa raiskauksista päätyy poliisitutkintaan. Kaikki edelleen kiertää ruumiin ympärillä.

Johtopäätös

Äärioikeistolaisuus ja pakonomainen ruumiskeskeisyys tuntuvat kulkevan käsi kädessä olipa politiikka väestörakennetta, maahanmuuttoa tai lähisuhteita koskevaa. Kyse on instrumentalistisesta vallan käytöstä, jossa sisällöt korvataan muodolla ja laatu määrällä. Tästä näkökulmasta käsin sukupuolittunutta ja seksuaalista väkivaltaa on täysin mahdoton selättää.

Nyt tyttäriensä ja vaimojensa turvallisuuden puolesta itkevät rasistit korostavat toimillaan vain omaa etuoikeutettua asemaansa. He eivät halua ainoastaan monopolisoida keskustelua seksuaalisesta ja sukupuolittuneesta väkivallasta vaan myös nämä väkivallan muodot itse. Jos joku väittää, että puhun paskaa, niin näyttäkää missä on äärioikeistolaiset, maahanmuuttokriitikkojen, MV-lehden lukijoiden tai Hommaforumlaisten feministinen toiminta? Sellaisia ei ole, eikä tule koskaan olemaankaan.

Ainoa tapa nimittäin tunnustaa ihminen on hänen erilaisuutensa kunnioittaminen ja arvottaminen tekojen perusteella. Näin ollen ainoa toimiva keino vaikuttaa naisten (ja muiden) kokemaan syrjintään, väkivaltaan ja epäinhimillistämiseen on feministinen toiminta – siis sellainen yleinen yhdenvertaisuuskamppailu, jossa alistettu osapuoli itse määrittelee agendansa ja asemansa omista lähtökohdistaan käsin. Kaikki jotka tämän kieltävät haluavat omistaa muiden ruumiit.

****

(1) Traditionalistien ruumiin ontologia on tietysti kestämätön. Se on paradoksaalista jo siksi, että tämä ruumiillisuus joudutaan järkeilemään ennen kuin asiaan päästään millään tavoin käsiksi. 

Väkivaltaryhmien äänitorvi ja oikeiston hiljainen konsensus

Vaikka Perussuomalaiset puolue on osittanut täydellisen kyvyttömyytensä ajaa haluamaansa politiikkaa parlamentarismin puitteissa, on heidän merkityksensä äärioikeistolaisena äänenvahvistimena kasvanut. Hallitustyön tavoitteiden epäonnistumisesta on nähdäkseni seurannut se, että erilaiset ideologisesti nationalistiset, rasistiset ja fasistiset kannanotot ovat korvanneet (ne muutamat harvat) varsinaista reaalipoliittiikkaa koskevat näkökulmat sekä muut Perussuomalaiseen agendaan aiemmin kuuluneet asia- ja arvosisällöt. Tälta tilanne ainakin tiedotusvälineiden ja puolueen oman tiedotusstrategian perusteella vaikuttaa.

Jos vielä ennen Persujen ensimmäistä merkittävää vaalimenestystä ulkoparlamentaarinen äärioikeisto sparrasi puoluetta rummuttamalla heidän puolestaan sellaisia asia-aiheita, jotka eivät viharyhmien omiin intresseihin varsinaisesti kuuluneet, on tämä asetelma hallituspolitiikan ahtaiden realiteettien takia kääntynyt ikään kuin päin vastaiseksi. Tai paremminkin, jako siitä mikä politikka kuuluu parlamenttiin ja mikä sen ulkopuolelle on entisestään selkiytynyt, ja tälle on uskoakseni annettu jonkinlainen siunaus hallituspuolueiden kesken – niin vähän Persujen fasistiset perseilyt ja ministerien toistuvat epäaiheelliset ja työnkuvaan mitenkään kuulumattomat kommentit ketään enää hallituksessa haittaa.

Kun Soini sai viimein ministerihalunsa tyydytettyä, on Persuista nopeasti karissut pois kaikki populismi, josta puolue pitkälle koostui. Jäljelle sen sijaan on jäänyt se tietty osa politiikkaa, jota on – Soinin lööperistä poiketen – tehty alusta alkaen tosissaan ja todelliset päämäärät mielessä. Tämä on sisulainen fasismi. Lienee kuitenkin selvää, ettei edellistä tehdä hallitusyhteistyössä, vaan kaduilla ja juuri tämän kolmen puolueen hallitus on hiljaisuudellaan sinetöinyt. Perussuomalaisten rooliksi on entisestään selkiytynyt tukea ulkoparlamentaarista äärioikeistolaista toimintaa esittämällä mediassa tällaisia ryhmiä tukevia rasistista vihaa lietsovia ja fasistisia viestejä, joita alkoi sadella pian hallitusneuvotelujen kompromissien selvittyä.

Tähän kaaoniin ei ainoastaan kuulu Olli Immosen hyväksyminen takaisin puolueen kaadereihin tai Soinin tarve tiedottaa valtakunnallisesti omista vainoharhoistaan – aina ISIS-spekulaatioita myöten – vaan myös eilen (23.11) puolustusministeri Jussi Niinistön antama lausunto puolustusvoimien Afganistan operaation jatkosta.

Keskeisimpänä motivaationa "rauhaunturvaamiselle" Niinistö esitti täysin asiaan liittymättömän huolensa Afganistanin epävakaudesta seuraavasta “maahanmuuttovyörystä”, ja sen että “vakauttamalla” Afganistan voitaisiin “aiheettomia” turvapaikanhakijoita ryhtyä palauttamaan kiireellä takaisin kotimaahansa – ikään kuin pitkälle jalostunut äärioikeistolainen väestöpolitiikka olisi jossain todellisessa suhteessa Suomen täysin mitättömämään osallisuuteen Afganistanin "rauhanturva"tehtävissä. Asiaan liittyvien todellisten seikkojen esittelyä tärkeämpää ministerille oli siis päästä julkisesti välittämään mielikuvaa siirtolaisuuden ja kantaväestön välisestä uhkaavasta eturistiriidasta, turvapaikanhakijoiden ja muiden siirtolaisten aiheettomuudesta ja kertomaan, että huoli väestön puhtaudesta on edelleen olemassa ja sitä tulee harjoittaa ja vaalia, vaikkakaan hallitus ei tähän itse kykene – ei ainakaan Afganistanissa.

Hallitusneuvottelujen kova ydin ilmeisesti valettiin sellaisen konsensuksen ympärille, että perussuomalaiset tukevat mukisematta muiden puolueiden ajamaa, astetta kovempaa luokkapolitiikkaa ja tätä vastaan muu oikeisto on valmis tarjoamaan Soinille kaipaamansa valtiomiesviran ja Suomen Sisulaisille ennekuulumattoman julkisuuskanavan lietsoa ja koordinoida ulkoparlamentaarista äärioikeistolaista aktivismia. Väitän, että tämä kohtalokas päätös (viittaan kohtalokkuudella niin viimeisimpiin viharikoksiin kuin kasvavaan työttömyyteen, köyhyyteen ja sosiaalisiin ongelmiin) uudisti myös ennenarvaamattomalla tavalla koko oikeistolaisuuden paradigman, jonka tuloksena kiteytyi eräälainen sateenvarjoaate, eli ydinoikeistolaisuus. Tarkoitan tällä sellaista oikeistoideologioiden synteesiä, josta on karsittu keskeisimmät aatteelliset erimielisyydet pelkistyen yhdistävien tekijöiden ympärille, ja josta kirjoitan pian lisää.

***

P.S.: Mutta jos edellinen analyysi pitää paikkaansa, niin miksi sitten Persujen kannatus on laskenut ja puolueen itsensä mukaan "kentältä" on kuulunut, että maahanmuuttokritiikki ei ole tarpeeksi?

Ensinnäkään, en ota todesta Perussuomalaisten omaa tulkintaa kannatuksensa laskun syistä. Tämän saisi parhaiten selville kartoittamalla puolueeseen jääneen 10%:n asenteita.

Uskoakseni kannatuksen sulamiseen on vaikuttanut yhtälailla fasismin kanssa flirttalilu, josta kaikki persutkaan eivät pidä; takinkäännön pohjoismaiden mestaruus; sekä sisulaisten harjoittama salonkikelpoisuus, joka ei puolestaan miellytä kaikkia rasisteja. Hajontaa on siis tapahtunut moneen suuntaan.

Se taas, että puolue vähättelee omaa panostaan maahanmuuttopolitiikkaan ja rasististen asenteiden leivittämiseen johtuu siitä, että Persut yrittävät tällaisella narratiivilla yhtäältä puhdistaa mainettaan kabinetissa, toisaalta tsempata itseään ja muita entistäkin aggressivisempaan fasistiseen politiikkaan kaduilla.

Arkitodellisuudeksi realisoituvaa maahanmuuttopolitiikkaa siis todellakin tehdään, vaikkakaan se ei toteudu täydessä mitassa parlamentaarisen politiikan sfäärissä. Kyse on siis entistä selkeämmästä rajanvedosta sen välillä mikä kuuluu eduskuntaan mikä kaduille. Jokainen ulkoparlamentaarinen isku, puukotus ja murhapolttoyritys kertoo tästä. Ilman Persujen rasistisiiven asemaa monien mielestä "vakavastiotettavien" auktoriteetin joukossa ja täältä käsin tehtyä merkittävää panostusta rasististen asenteiden normalisoimiseksi näille teoille tuskin löytyisi tekijöitä saati ymmärrystä.

Aina, itsessään ja oletusarvoisesti – osa 1.

Jos YK:n "rotusyrjintä"-määritelmä laajennetaan rasismin määritelmäksi, on rasismilla silloin kaksi kriteeriä.

1) Sen täytyy pohjata "rotuun, ihonväriin, syntyperään, kansalaisuuteen tai etnisyyteen".

2) Sen täytyy aiheuttaa "erottelua, poissulkemista tai sellaista etuoikeutta, jonka tarkoituksena tai seurauksena on yhdenvertaisuuden tasapuolisen tunnustamisen, nauttimisen tai harjoittamisen mitätöiminen tai rajoittaminen poliittisella, taloudellisella, sosiaalisella, sivistyksellisellä tai jollakin muulla elämän alalla".

[Huom. Pidän YK:n määritelmää rotusyrjinnästä essentialistisena ja puutteellisena, mutta edetään tällä erää sillä, koska tämä lienee yleisesti tunnetuin määritelmä myös rasismille.]

Edelliseen perustuen maahanmuuttokriittisyys voi olla rasismia monesta syystä, riippuen siitä minkälaisin asentein sitä harjoitetaan – esimerkkeihin on tarpeetonta mennä. Rasismia se on kuitenkin aina, itsessään ja oletusarvoisesti yhdellä tietyllä yleisellä tavalla. Tämä sisältyy sanaan 'maahanmuuttokritiikki' ja koskee kaikkia maahanmuuttajiin kohdistuvia negatiivisia asenteita – myös sellaisia joita ei kutsuta maahanmuuttokritiikiksi.

Suomeen kohdistuvalla maahanmuutolla tarkoitetaan Suomeen kohdistuvaa muuttoa, jossa toimijana on sellainen ulkomailla syntynyt tai asunut ihminen, joka ei ole syntynyt Suomen kansalaiseksi. Oleellista tässä yhteydessä on huomata, että maahanmuuttoa aivan olennaisesti määrittää muuttajan kansallinen ja etninen alkuperä sekä kansallisuus (tai kansalaisuudettomuus) – muussa tapauksessa puhuttaisiin vain muutosta tai paluumuutosta. 'Maahanmuuttajuus' on siis etnisyyteen ja kansalaisuuteen perustuva kategoria.

Kun maahanmuuttoon kohdistetaan kritiikkiä, tai itse ilmiöön tai maahanmuuttajiin projisoidaan negatiivisia mielikuvia, yleistyvät näin ilmaistut asenteet juuri maahanmuutto-sananvalinnan takia koskemaan väistämättä kaikkia maahanmuuton subjekteja eli maahanmuuttajia (ja usein myös muita tällaisiksi käsitettyjä ihmisiä). Näin kritiikki tai negatiiviset mielikuvat tuottavat tahtomattakin Suomeen muuttaneiden ei-suomalaisten etnisyyksien ja suomalaisten välistä eriarvoisuutta juuri alkuperän ja kansalaisuuden perusteella. Maahanmuuttoa ei yksinkertaisesti ole olemassakaan ilman näitä statuksia.

Toisin sanoen, sellaisen tiedon tuottaminen tai välittäminen, joka yhdistää negatiivisia mielikuvia maahanmuuttajiin tai maahanmuuttoon ilmiönä (tämä kun väistämättä myös rinnastuu maahanmuuttajiin ryhmänä) on rasismia.

Rasismia tästä tekee seuraavat seikat:

1) Tällaisen rinnastusten kautta kritisoidaan automaattisesti maahanmuuttajia kansalliseen alkuperään, kansallisuuteen ja etnisyyteen perustavan syyn perusteella. Maahanmuuttaja nimittäin ei ole maahanmuuttaja mistään muusta syystä kuin hänen kansalliseen alkuperään, kansallisuuteen ja etnisyyteen perustavan syyn perusteella.

2) Tällaiset rinnastukset luovat ja tukevat käytäntöjä, jotka aiheuttavat erottelua, poissulkemista tai etuoikeutta, jonka tarkoituksena tai seurauksena on yhdenvertaisuuden tasapuolisen tunnustamisen, nauttimisen tai harjoittamisen mitätöiminen tai rajoittaminen poliittisella, taloudellisella, sosiaalisella, sivistyksellisellä tai jollakin muulla elämän alalla.

Tiedän, että edellinen nostaa monien maahanmuuttokriitikoiden karvat pystyyn, mutta tämä ei ole minun vikani, minä en ole näitä rasistisia rinnastuksia nimittäin keksinyt.

"Syrjintää! Sananvapauden tukahduttamista! Maahanmuuttoa ei voi kritisoida tulematta leimatuksi rasistiksi!", rasistit kivahtavat. Eikä ole, väärin argumentoitu! Kysymys on vain ja ainoastaan siitä faktasta, että maahanmuuttoa ei voi kritisoida olematta rasisti. Rasismin osoittamisella ja sananvapauden rajoituksilla puolestaan ei ole mitään korrelaatiota, kuten kaikki hyvin teidämme. Eikä kyse ole leimaamisesta, vaan rasismista itsestään ja rasistina olemisesta. Rasismi ei ole leima, vaan tietynlaisen käytöksen selkeä määritelmä. Tämä ei ole mikään mielipidekysymys vaan yleisen rasismimääritelmän yksiselitteistä tulkintaa.

Taloutta, tulonjakoa, asumisjärjestelyjä, byrokratiaa, lakia, sosiaalisia palveluja ja niin edelleen voi kritisoida olematta rasisti, mutta ei niin, että tämä kohdistuu jonkun syntyperään, kansalliseen tai etniseen alkuperään tahi kansallisuuteen ja aiheuttaa erottelua, poissulkemista tai sellaista etuoikeutta, jonka tarkoituksena tai seurauksena on yhdenvertaisuuden tasapuolisen tunnustamisen, nauttimisen tai harjoittamisen mitätöiminen tai rajoittaminen poliittisella, taloudellisella, sosiaalisella, sivistyksellisellä tai jollakin muulla elämän alalla. Tämä on erittäin yksiselitteistä ja selvää.

Jos halutaan olla oikeudenmukaisia, niin kritiikin kuin siitä mahdollisesti seuraavan käytännönkin on oltava sellaista, että se koskettaa kaikkia yhdenvertaisesti tai ei ketään. Tämä saattaa tietysti johtaa siihen, että rasistit – vältelläkseen ilmeisen rasisminsa ilmeisyyttä – alkavat epäloogisesti vaatia entistä tiukempia, universaaleja luokkaan ja sosiaaliseen asemaan liittyviä syrjintäkäytäntöjä säilyttääkseen kansalliset puhtausfantasiansa. Tällaisiin näkökulmamuutoksiin olen nimittäin törmännyt erinäisissä keskusteluissa rasistien kanssa, kun olen ensin osoittanut heidän ajattelunsa rasistisuuden. Kysymykseksi tietysti jää, onko luokkaan ja sosiaaliseen asemaan liittyvä syrjintä yhtään sen oikeutetumpaa kuin rasistinen syrjintä? No eipä se ole ei.

*

Loppukaneettina haluan ehdottaa kaikille maahanmuuttokriitikoille ja muille, joita asia koskee, eräänlaista järjenkäytön yleisille periaatteille pohjaavaa periaatesopimusta. Mitä jos ratkaisisimme tämän iänikuisen 'rasismia–ei rasismia' -jankkauksen vahvimman argumentin periaatteella? Eli että jos kukaan ei pysty esittämään maahanmuuttokritiikin ei-rasistisuudesta vahvempia argumenttia kuin mitä tässä olen sen rasistisuudesta todennut, on näkemykseni silloin hyväksyttävä vallitsevaksi asiaintilaksi kunnes toisin todistetaan ja sillä selvä. Se, joka ei sopimuksessa pysy on valehtelija ja vaietkoon ikuisesti, niin ei tarvitse varta vasten vaientaa.

P.S.:  Etnisin perustein tapahtuva syrjintä on Suomessa kielletty muun muassa perustuslaissa ja yhdenvertaisuuslaissa. Kielto ei kuitenkaan koske viranomaisten harjoittamaa ulkomaan kansalaisten erityiskohtelua silloin, kun se on lakiin perustuvaa. Esimerkiksi ulkomaalaisen maahan saapumista ja oleskelua voidaan rajoittaa, samoin kuin heidän yhdenvertaisuutensa toteutuminen on vajavaista tai jää kokonaan toteutumatta sellaisten universaaleiksi käsitettyjen perusoikeuksien suhteen, jotka liittyvät ihmisarvoiseen elämään, koulutuksen saantiin varattomuuden sitä estämättä, oikeuteen saada sosiaaliturvaa tai oikeutta tehdä työtä.

Kaikesta laillisuudesta huolimatta tällainen syntyperään, kansalliseen tai etniseen alkuperään tahi kansallisuuteen perustuva erioikeus on yhtä määritelmällisesti rasismia kuin kaikki muukin rasismi. Ja jälleen kerran, tästä on turha syyttää minua, sillä en ole näitä onnettomia periaatteita tai edes rasimimääritelmää luonut. Minulla ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että perustuslaki on rasistinen ja kumoaa suurelta osin sellaiset syrjinnän vastaiset kansainväliset sopimukset, joihin valtiojohto on toisaalla sitoutunut.

Kaikki nykyiset eduskuntapuolueet ovat sitoutuneet 8.3.2011 Euroopan poliittisten puolueiden peruskirjaan rasismista vapaan yhteiskunnan puolesta. Sitoumuksen rasismimääritelmä on pääpirteiltään samansisältöinen yllä esittämäni YK:n määritelmän kanssa. Puolueiden sitoutuminen vahvistettiin 14.10.2015. Odotan toimia Perusuomalaisilta ja muilta hallituspuolueilta (kts. edellinen tekstini), mutta ennen kaikkea odotan toimia ihmisiltä. Vallitseva tilanne on epäjohdonmukaisuuden paraatiesimerkki.

P.P.S.: Ajankohtaisuuden takia nostan artikkelini argumentteihin läheisesti liittyväksi esimerkiksi Keskustan kansanedustaja Jari Lepän lausunnon, jonka mukaan "suurin osa Suomeen tulevista turvapaikanhakijoista ei ole turvapaikan tarpeessa" (Yle 26.10.). Määritelmällisesti tällainen lausunto on selkeää rasismia, sillä se

1) kohdistuu turvapaikanhakijoihin (joka on kansalaisuuteen ja etnisyyteen perustuva kategoria) ja vielä erityisen ongelmallisesti siten, että se ei määrittele tarkemmin kenestä on kyse, vaan leimaa turvapaikanhakijoita yleisesti; sekä

2) välittää mielikuvaa, että tällä tarkemmin määrittelemättömällä joukolla ei ole yhdenvertaista oleskeluoikeutta maassa, vieläpä väittäen valtaosan turvapaikanhakijoista "tekevät keppihevosen tästä turvapaikanhakijastatuksestaan", eli epäille hakijoiden motiivien rehellisyyttä.

Lausunnossa mainitun turvapaikanhakija-statuksen takia Leppä levittää epäluuloa ja negatiivisia käsityksiä kaikkia turvapaikanhakijoita kohtaan ja näin tahtomattaankin nakertaa kaikkien turvapaikanhakijoiden yhdenvertaista asemaa sosiaalisesti ja mahdollisesti myös juridisesti.

Hallituspuolueet vastuuseen rasismista

Mitä olisivat rasistit ja fasismista haikailevat nationalistit ilman Perussuomalaisten apua? Pieni ja ponneton lauma rääväsuita.

Entä mitä olisi Perussuomalaiset ilman Kokoomuksen ja Keskustan tarjoamaa veljellistä kädenojennusta? Pelkkä oppositiossa oleva populistilössi, joka ei ihmisyyttä halventavan politiikkansa takia kelpaa edes porvareille.

Mutta näinhän tässä ei kuitenkaan käynyt.

Rasistit on nostettu parrasvaloihin Perussuomalaiset puolueen paraatipaikoilla. Perussuomalaiset on taas Keskustan ja Kokoomuksen toimesta tunnustettu sen verran vakavahenkiseksi poliittiseksi toimijaksi, että he kepaavat vaikka valtion hallitukseen.

Edellinen analogia osaltaan selittää, miksi yleinen ilmapiiri on viime kuukausina (ääri)oikeistolaistunut merkittävästi. Sen myös pitäisi osoittaa, miksi Kokoomus ja Keskusta ovat tänä päivänä aivan yhtä vastuussa rasistisista asenteista ja näiden lietsomista väkivaltaiskuista kuin Persutkin. Ja viimein, tämän perusteella pitäsi olla itsestään selvää mihin rasisminvastainen energia tulee kohdistaa, jos tälle vihamielisyydelle ja julmuudelle halutaan loppu. Hallitus alas!

Antirasismia tarvitaan Jyväskylässä nyt!

Olli Immosen lausuntojen laukaisema tuohtumus kokosi viime viikolla kymmeniä tuhansia ihmisiä osoittamaan mieltään rasismia vastaan. Reaktion taustalla epäilemättä vaikuttaa viime vuosina tapahtunut jyrkkien oikeistolaisten arvojen nousu, joihin rasistisen puheen normalisoinnin ohella kuuluu yhtä lailla eriarvoisuuden luominen myös taloudellisin ja sosiaalisin kriteerein.

On oleellista, että rasismin vastaiset mielipiteet saavat näkyviä ja kuuluvia muotoja, ja että ihmiset kokoontuvat ja saavat voimauttavan kokemuksen toisistaan. Viime päivien energia on kirvoittanut valtavan määrä laadukkaita antirasistisia kannanottoja, ja yhtä lailla monet tavallisesti vaille huomiota jäävät arkipäivän rasismin kokemukset ovat päässeet päivävaloon, niistä puhutaan ja kokemuksia ja tuntemuksia jaetaan. Toivon, että rasismin vastustaminen laajenee myös koskemaan niitä rakenteellisia ja institutionaalisia pohjarakenteita ja globaaleja ilmiöitä, jotka vaikuttavat rasismin taustalla ja aiheuttavat jatkuvasti perusteetonta inhimillistä kärsismystä.

Kaikesta edellisestä huolimatta en voi jättää sanomatta muutamaa kritiikin sanaa viimeviikon mielenosoituksista. Mielestäni "Meillä on unelma" tapahtuman järjestäjien taholta oli suuri virhe kanavoida alhaalta, "tavallisista" ihmisistä käsin nouseva inho rasismia ja syrjintää vastaan lähinnä poliittisten puolueiden ja muiden vakiintuneiden instituutioiden monologeiksi. Julkkikset taas ovat julkkiksia, joilla on usein jo valmiiksi paljon enemmän mahdollisuuksia julkiseen mielipiteenilmaisuun kuin he välttämättä edes ansaitsisivat. (Jäin muuten ihmettelemään, miksi ainutkaan Kansalaistorilla esiintynyt muusikko ei selkeästi ja suorasanaisesti edes tuominnut rasismia?!? Vai menikö ohi korvien?)

Horisontaalisten äänten ylimielinen hautaaminen piispojen, poliitikkojen ja poptähtien onttoon lätinään ei kuitenkaan ollut ainoa ongelma. Melkein kaikki Helsingin tapahtumaan puhumaan kutsutuista instituutioista ovat joko entisiä tai nykyisiä syrjinnän harjoittajia ja pitkälle vastuussa siitä henkisestä ja poliittisesta aateilmastosta mistä tämän päivän rasismi kumpuaa. Enkä ole järjestäjien tavoin kovin optimistinen sen suhteen, että tällaisten tahojen pelkkä tiettyyn kontekstiin istuttaminen muuttaisi asiaa mihinkään.

Eritoten Olli Immosen nationalistitoverin, rasistisen propagandan kenties merkittävimmän hautomon – Hommafoorumin – perustajan, Perussuomalaisten Matias Turkkilan nostaminen lavalle äänentoistolaitteiden vahvistamana oli räikeä loukkaus kaikkia heitä kohtaan, joille populistisesta kansankiihottamisesta ja suoranaisesta valehtelusta innoituksensa saava käytännön rasismi on arkipäivää. Eikä asiaa parantanut lavalle tuhansien mielenosoittajien silmien eteen rynnännyt rääkyvä massiivinen standup-"koomikko", joka yritti alatyylisin, typerin ja aggressiivisin huudoin vaimentaa niitä aiheellisia mielenilmauksia, joita umpirasisti Turkkila ja hänen aatetoveriaan puolustelevat meriselitykset nostattivat. Tämä viimeistään teki selväksi sen kenellä on järjestäjien mielestä vapaus osoittaa julkisesti mielipiteensä ja miten.
 
Yleisön ja esiintyjien välinen asetelma, kommunikaation yksisuuntaisuus, puhujien edustamat valtainstituutiot ja kaikkialla kaikunut nationalistinen retoriikka – kaikki nämä yhdessä – vesittivät minusta aidon ruohonjuurista kumpuavan moniäänisen poliittisen aktiivisuuden laihaksi ja tarkoituksettomaksi lööperiksi. Sääli sikäli, että ihmisiä on näillä leveyksillä äärimmäisen vaikea saada aktivoitua ylipäätään minkäänlaiseen mielipiteen ilmaisuun. Nyt tämä harvinainen mahdollisuus hupeni lähinnä olemassa olevien valta-asetelmien ja käytäntöjen pönkittämiseen. Kaikki paikalle kokoontuneet 15 000 ihmistä oli tässä kuviossa pelkkää olemuksetonta massaa, joiden keskeisin merkitys oli edustaa median huolella noteeraamaa yleisön lukumäärää. Ei kuulosta tapahtuman asiaa ajatellen järin rakentavalta.

Miksi mikrofonin ei annettu kiertää vaikkapa yleisön joukossa? Mielipiteiden kirjo olisi näin ollut varmasti paljon moninaisempi ja laadukkaampi, ja veikkaan, että jäätävää poliittista korrektiutta oltaisiin rikottu juuri niin tyylikkäästi kuin tässä aneemisessa maailmanajassa täytyykin. Minusta tämä olisi ollut syrjinnän vastainen tapa toteuttaa syrjinnän vastainen mielenilmaus. Johdonmukaista vai mitä?

Vaikka kritisoinkin "Meillä on unelma" mielenosoituksen työryhmän valintoja en suinkaan väitä, että tapahtuma oli turha tai ettei sitä olisi pitänyt järjestää. Päin vastoin. Antirasistiseen toimintaan on vuosikymmeniä kuulunut (toisten toimijoiden (rakentavan?) kritisoinnin ohella) ajatus taktiikkojen ja toimijoiden monimuotoisuudesta ja keskinäisestä solidaarisuudesta. Lienee ilmeistä, että syrjinnästä voidaan vapautua vain heterogeenisistä lähtökohdista ja toisten toimijoiden näkemyksiä ja taktiikoita kunnioittaen. Rasismista päästää eroon vain sellaisilla teoilla, jotka eivät itse toista syrjiviä käytäntöjä ja eriarvoistavia asetelmia.

Minusta erityisen leväperäistä suhtautumista näitä ajatuksia kohtaan kuitenkin ilmentää "Meillä on unelma" -työryhmän vastahankainen suhtautuminen Jyväskylässä järjestettävään rasismin ja fasismin vastaiseen "Unelmista totta" mielenosoitukseen. Kenkää erityisesti puristaa pitkään rasismia lähinnä yksin vastustaneiden anarkistien osallistuminen Jyväskylän tapahtumaan sekä Jyväskylän työryhmän kaikkiaan järkeenkäypä johtopäätös olla kutsumatta rasisteja mielenosoitukseensa.

Rasistien jättämistä antirasistisen tapahtuman puhujakaartin ulkopuolelle tuskin tarvitsee perustella – riittäköön sen toteaminen, että heidän konkreettinen korottaminen muiden mielenosittajien ja heidän mielipiteittensä yläpuolelle on äärimmäisen loukkaavaa. Mitä taas tulee anarkisteihin ja "äärivasemmistolaisiin", on näiden tekemän pohjatyön merkitystä niiden tuntojen kehittymiseksi, mitkä nyt sai ihmiset kokemaan ja sanomaan "nyt riittää!" mieletöntä kiistää.

Viimeisen vuosikymmen ajan – ja pidempäänkin – antirasistisen ja -fasistinen toiminta sekä Perussuomalaisten, Kokoomusnuorten, Sisulaisten, uusnatsien ja muiden rasististen ja fasististen toimijoiden kartoittaminen ja jatkuva kritisointi on ollut pitkälle anarkistien ja muiden antiautoritaaristen toimijoiden harteilla. Ei vain siksi, että antiautoritaarit ovat aatteissaan keskivertokeskustalaista radikaalimpia (eivätkä edes kaikessa ole esim. kaivostoiminnan tai energiaratkaisujen suhteen, ympäristön tuhoamisessa tai vaikka työehtojen polkemisessa), vaan siksi ettei asia ole juuri muita tuntunut vaivaavan. Nykyinen antirasistinen diskurssi on siis pitkälti muodostunut niiden tekstien ja lausuntojen pohjalle mitä anarkistit ja muut aktiiviset antirasistit ovat monissa eri yhteyksissä tuottaneet. Edes sanoja (uus)fasisti, uusnatsi, rasisti tai äärioikeisto eivät käyttäneet vuosikymmeniin juuri ketkään muut kuin nämä pahamaineiset anarkistit ja "äärivasemmistolaiset". Näitä termejä välteltiin ja jopa yleisesti paheksuttiin ääriretoriikkana.

Nyt, tapaus Immosen myötä niin termit kuin osin anarkistien analyysitkin ovat kuitenkin löytäneet tiensä joidenkin poliitikkojen ja median sekä eritoten kadun väen käyttöön. Ei siksi, että sanat tai analyysit tai niitä käyttävät ihmiset olisivat jotenkin huomattavasti viime aikoina radikalisoituneet, vaan siksi että rasistisia, fasistisia jne. toimijoita tosiasiallisesti on, ne myös tekevät ja toimivat, ja – mikä oleellisinta – jotkut muutkin kun "radikaalit" ovat viimein huomanneet tämän! Tällaiset kielen ja käsitysten kehitykset ovat tietysti vaikeasti havaittavissa, mutta eivät yhtään sen vähemmän tärkeitä silloin kun joku on julistamassa kulttuurikonservatiivista vallankumousta, taistelua muiden kulttuurin edustajia vastaan, puukottamassa ei-suomalaisen näköisiä tai pieksemässä sivullisia Sokoksen tuulikaapissa.

Itse pidän Jyväskylän antirasistien aloitetta suorasanaisen mielenosoituksen järjestämiseksi enemmänkin kuin perusteltuna. Niin ikään heidän tapahtumakutsunsa ja näkökantansa antirasistiseen toimintaan ovat johdonmukaisia eivätkä esimerkiksi sisällä sellaista nationalistista retoriikkaa, jota ainakin itse karsastin "Meillä on unelma" -tapahtuman kutsussa.

"Meillä on unelma" -työryhmän taholta kummunnut skisma tulee kuitenkin todennäköisesti vähentämään Jyväskylän tapahtuman osallistujamäärää. Minusta poliittinen vastuu rasismin vastaisen toiminnan hankaloittamisesta kallistuu tältä osin "Meillä on unelma" -tapahtuman työryhmän harteille. Ja tämä vastuu on suuri, sillä Jyväskylä on juuri se kaupunki, jossa Olli Immosta huomattavasti radikaalimpi uusnatsistinen Suomen Vastarintaliike on yrittänyt saada jalansijaa sellaisin käytännöin ja seurauksin, joita en usko "Meillä on unelma" -työryhmän missään tapauksessa hyväksyvän. Laajaa antirasistista solidaarisuutta tarvitaan siis nimen omaan Jyväskylässä, nyt!

Vaikka Jyväskylän mielenosoitus ei riidankylvön takia paisuisikaan niihin mittasuhteisiin mitä tilanne soisi, voivat tapahtumaan uskaltautuvat nähdäkseni marssia kaduilla hyvillä mielin – mustine lippuineen tai ilman, miten ikinä haluavatkaan. Edes suuret väkijoukot eivät pysty pysäyttämään rasismia ja syrjintää, elleivät he ole asiassaan johdonmukaisia. Jyväskylästä tällaista johdonmukaisuutta ja rohkeutta toimia sen mukaisesti tuntuisi kuitenkin löytyvän. Tämän todisti jo kerran se samainen henkilö, joka seurueineen joutui viime viikonloppuna SVL:n uusnatsien pahoinpitelemäksi.

Solidaarisuutta Jyväskylään ja pikaista toipumista A:lle ja muilla natsien hyökkäyksen kohteille! You'll never walk alone! – ja kovasti toivon, että myös liberaalit pitävät osaltaan huolen tästä.

Rasistin pahin vihollinen on rasismi itse

Rasismin kohteiden kohdalla henkilökohtaisia kokemuksia sorrosta ja syrjinnästä riittää. Kertomuksissa poikkeuksetta korostuu asetelma, jossa rasistiselle loukkaukselle ei löydy mitään muuta selitystä kuin kohteen ulkonäkö tai etninen tausta. Tarkoitan tällä myös verbaalisia tai kirjoitettuja loukkauksia, jossa pahantahtoisuus tai syrjintä kohdistetaan kokonaisiin väestöryhmiin tai tietyn sosiaalisen statuksen omaaviin ihmisiin kuten vaikka maahanmuuttajiin. Oman oikeustajuni mukaan tällaiset vääryyden kokemukset antavat ihmiselle loukkaamattoman oikeutuksen syyttää syrjijää sekä toimia ja puuttua asiaan. Syyllisen ja syrjityn roolit siis selviävät todellisten käytännön kokemusten kautta.

Rasistinen retoriikka perustuu hyvin usein myös eräänlaiseen syyllinen/syytön asetelmaan, jossa vieras nähdään potentiaalisena syyllisenä johonkin ennaltamääriteltyyn ja karmaisevaan tekoon. Mutta miksi rasistit vain hyvin harvoin jakavat omia kertomuksia kokemastaan vääryydestä? Varmaan siksi, että tällaisia ei juuri ole. Eikä kannata itkeä sitä, että menetti työnsaantimahdollisuuden sukupuoli- tai muun kiintiön takia. Näiden toimenpiteiden logiikka ei ole syrjintä vaan vanhan rakenteellisen syrjintärkulttuurin purkaminen (tosin en itse varauksetta usko tällaisten menetelmien erinomaisuuteen).

Käsitys syyllisistä – tai paremminkin rasistinen viholliskuva – muodostetaan usein toisen käden tietoon perustuen eli lähinnä ympäri maailmaa kaivettujen uutisten tai tilastojen pohjalta, joista yksilökokemukset ja yksityiskohdat on kokonaan häivytetty pois. Edellinen antaa ymmärtää, että valtaosa rasisteista on ihmisiä, jotka eivät ole kokeneet tosiasiallista uhkaa kenenkään syytöstensä kohteiden taholta, vaan tällainen jaottelu on luotu ulkoa päin. Ennakoiminen on toki hyve, mutta se on eri asia kuin poliittista pääomaa kartuttamaan luotu hysteria.

Jokainen joka on joskus eksynyt Hommaforumille tai jollekin muulla rasistien keskustelupalstalle tai joutunut kuunteemaan rasistien argumentaatiota asenteittensa puolesta, ei ole voinut olla huomaamatta yhtäältä sitä antaumusta, jolla rasistisiin ennakkoluuloihin sopivaa toisenkäden tietoa jäljitetään ja jaetaan, sekä toisaalta sitä vastakkainasettelun kiihkoa, jota nämä uutiset herättävät. "Katso nyt mitä Malmössä tapahtuu"; "etkö tiedä miten he kohtelevat naisia?"; "Ranskassa ei voi enää ottaa aurinkoa"; "Belgiassa yleisin pojan nimi on Muhammed"; "ISIS värvää" ja niin edelleen, "ei muslimeita Eurooppaan!" Syrjintää oikeuttamaan tarvittava uhriutuminen tapahtuu siis melkeinpä poikkeuksetta jonkun toisen kokemuksen kautta. Rasisti voisi tähän sanoa rasismin olevankin eräänlainen (psykopaattien) empatialiike, jossa puolustetaan niitä, jotka ovat joutuneet kärsimään kulttuurien ei-samanlaisuudesta. Näin asia ainakin halutaan esittää ja uskon, että jotkut rasistit jopa todella kokevat sen olevan juuri näin.

Kaltoinkohdeltujen puolustaminen on hyvä asia, mutta rasismi ei kuitenkaan selity sillä. Kuten hyvin tiedämme, rasistit eivät ole järin kiinnostuneita malmölaisten hyvinvoinnista, naisten oikeuksista tai koskemattomuudesta, belgialaisista tai niistä, joita ISIS kosii puolelleen. En ole nimittäin koskaan törmännyt rasistifoorumiin tai edes joutunut rasistien kanssa keskusteluun, jossa toisten ongelmia nostettaisiin esiin heidän hyvinvointia ajatellen vaan aina ainoastaan sellaisessa asiayhteydessä, joka palvelee rasistien viholliskuvaa. Kyse ei siis ole empatiasta vaan toisten kärsimyksen käyttämistä keppihevosena tavalla, jota yritän valottaa seuraavassa.

On oleellista nähdä, että valtaosa rasismista on järjestäytynyt erilaisten (ääri)oikeistolaisten poliittisten organisaatioiden ympärille ja nykyinen rasistinen puhe nimen omaan juontaa juurensa tällaisten usein pitkän linjan toimijoiden aktiivisuudesta. Monella rasistisella kansankiihottajalla on tausta jossain äärioikeistolaisessa liikkeessä – useilla Suomen Sisussa. Kaikilla rasismipuheen takana olevilla ryhmillä on omat ihmiskuvansa ja yhteiskuntanäkemyksensä, joita juuri ajetaan rasistisilla vastakkainasetteluilla. Oleellista rasismin käsittämisessä ei siis ole vain se minkälaisia viholliskuvia se sisältää, vaan myös se minkälaisia identiteettejä ja ihmiskuvia sillä luodaan ja minkälaisia poliittisia päämääriä sillä ajetaan. Tämä ideologinen taso jää usein rasismikeskusteluissa pelonlietsonnan varjoon – poikkeuksena avoimen äärioikeistolaiset ja uusnatsistiset ryhmät ja yksilöt sekä vaikkapa Olli Immosen viimeaikainen manifesti – ja syystäkin.

Rasimia hyväkseen käyttävien poliittisten toimijoiden fasistiset ja sosiaalidarwinistiset yhteiskuntanäkemykset rotupuhtausvaatimuksineen, tiukkoine yhteiskuntahierarkioineen ja totalitarismeineen eivät saavuta sellaisinaan merkittävää poliittista suosiota ja hyvin harvoin kestävät muutenkaan päivänvaloa. Tästä hyvin tietoisina monet uusfasistiset toimijat eivät puhu ideologiastaan suoraan, vaan keskittyvät pelkästään rasististen tuntojen nostattamiseen, joka tietyltä osin palvelee heidän poliittisia päämääriään kultturisesta puhtaudesta ja rotupuhtaudesta.

"Touhun nimi on avata keskiosan porukan silmät ja antaa heille puuttuva tieto moku/mm-ongelmista."

- Miniluv, Hommaforumin ylläpitäjä

Varsinaisia Suomalaisen Suomen suuria linjoja vedetään kuitenkin visusti julkisuudesta sivussa koska niillä sellaisenaan ei saavuteta mitään. Kuvaavaa onkin miten Immosen aatetoverit yrittivät välittömästi kääntää immoskohun fokuksen pois fasistisesta haikailusta ja suunata sen kohti heille turvallisempaa maahanmuutto- ja monikulttuurikritiikkiä.

"Tästä päästään monikulturismiin ideologiana, jota ilmeisesti Olli Immosenkin oli tarkoitus vastustaa. Tällä tarkoitetaan sellaista ajattelua, jossa monikulttuurinen yhteiskunta – jossa siis saman yhteiskunnan ja alueen sisällä elää lukematon määrä mahdollisimman erilaisia kulttuureita – nähdään tavoittelemisen arvoiseksi yhteiskunnalliseksi päämääräksi. (...) Myös minä pidän monikulturismia huonona yhteiskunnallisena ideologiana ja sen päämääriä epätoivottavina."

- Wille Rydman, Kokoomuksen kansainvälisten asioiden sihteeri

Muutamat kuumapäät sentään pitivät linjansa ja ilmaisivat halunsa kaivaa tussarit esiin tulevaa rotusotaa varten. Immosen tekstin kärki ei siis ollut ainoastaan taistelussa "monikultturismia" (mikä epäkäsite!) vastaan vaan yhtälailla tämän kulttuuritaistelun lopputuloksessa joka on "yksi todellinen Suomen kansa". Minusta tämä kielikuva kaipaisi enemmän julkista avaamista.

Perussuomalaisten kohdalla tilanne on hieman toinen. Heidän poliittinen ohjelmansa ei täysin tyydytä kaikkia radikaalin äärioikeiston tavoitteita, mutta ongelmallista on se, ettei Perussuomalaisilla ole suoranaisesti mitään sitä vastaan, että heidän puolueensa sisällä ja laidoilla kasvaa uusfasistisia liikkeitä ja yksilöitä, joiden poliittiset päämäärät ovat huomattavasti Perussuomalaisia radikaalimpia ja paikoin jopa puolueen linjan vastaisia. Tämä väistämättä laitta pohtimaan miten paljon puolueen nykylinja edes vastaa Soinin todellisia poliittisia näkemyksiä. Pitkäaikanen uusfasismin suosiminen kun vihjaa, ettei Soinia juuri haittaa, vaikka yhteiskuntailmapiiri muuttuisi fasistisempaan suuntaan, kunhan hänellä itsellään säilyy tietty määrä poliittista valtaa. Muista Perussuomalaisista arvoista on takinkääntöjen täytteisen lähihistorian valossa hyvin epäuskottavaa puhua – mutta fasistitoveria ei jätetä.

Pelolla hallitsemista

Pelon logiikka on hyvin yksinkertaista: sen tarkoitus on herättää itsesuojeluhalu. Poliittisten toimijoiden masinoima massaitsesuojelu on taas selkeää pyrkimystä pelolla hallitsemiseen. Matias Turkkila on tästä hyvin tietoinen kirjoittaessaan että "(m)aahanmuutossa on useita elementtejä, jotka pelottavat ihmisiä. (...) Raiskattuja pelottaa. Raiskausuutisia lukevia ihmisiä pelottaa. Minua pelottaa. Jussi Halla-ahoa pelottaa. (...) Jos ja kun pelko hyväksytään validiksi argumentiksi, voidaan ehkä jossain vaiheessa lähteä keskustelemaan siitä, kuinka suurella pelolla ihmiset haluavat itselleen sitä uutta, uljasta ja monietnistä tulevaisuutta ostaa." Kursiivissa oleva lainauksen loppu osuu argumenttini kiilankantaan.

Peloon lietsonta eli rasistien viholliskuvaa tukevien uutisten jakamisen tarkoitus on kahtalainen. Yhtäältä sillä luodaan Turkkilan peräänkuuluttamaa pelkoa, jolla pyritään oikeuttamaan laajalti omaksuttujen arvojen ja oikeustajun – kuten yhdenvertaisuuden ja yleisinhimillisyyden – mitätöivä käytös sekä toisaalta vahvistamaan fasistien ideologiaan sopivaa nationalistista identiteettiä ja puhtauskäsitystä leimaamalla ei-toivottu aines pelon aiheuttajaksi.

Identiteetin muokkaaminen mahdollisimman uhanalaiseksi on pelon lietsonnan kannalta välttämätöntä. Parhaiten se onnistuu nostamalla identiteetin keskiöön sellaisia hauraita elementtejä, joita ei koskaan ole ollutkaan tai jotka ovat aikaa sitten kadonneet. Tällaisia ovat samaisten rasistien promotoimat käsitykset kulttuurisesta ja kansallisesta yhtenäisyydestä tai turvallisesta lintukodosta sekä niin sanotut perinteiset patriarkaaliset arvot – tosin on muitakin. Näistä mennen ajan ilmiöistä on kaikilla jonkinlaisia, usein romanttisia käsityksiä, mutta mikään historiallinen tutkimus ei niitä kuitenkaan varauksetta tue. Kulttuurista yhtenäisyyttä ei koskaan ollutkaan; kansallinen yhtenäisyys taas osoittautui sodan pelkojen luomaksi kuplaksi, joka puhkesi pian sotavuosien jälkeen; turvallinen lintukoto paljastui taas lähisuhdeväkivallan ja kännipahoinpitelyiden kultakaudeksi ja patriarkaaliset perhearvot – niin, patriarkaaliset perhearvot...

Jos olen pelon logiikan suhteen oikeassa, tarkoittaa tämä sitä, että oikealla hetkellä ja oikein tehtynä melkein jokainen voidaan pelotella rasistiksi. Tämän takia kehotan erityiseen harkintaan uutistulvan keskellä, olivatpa niiden lähteinä valtamedia, sosiaaliset mediat tai keskustelupalstat. Paras ohje lienee omiin henkilökohtaisiin kokemuksiin luottaminen ja johtopäätösten vetäminen viime kädessä näiden pohjalta. Kuten rasismia kokeneiden suhteen mainitsin, henkilökohtaisella kokemuksella on syytteiden ja tuomioiden jakamisen legitimoinnin suhteen keskeinen merkitys. Kaikki muu voi olla tai on demagogiaa. Vain sorretulla on oikeus käyttää voimaa ja vain asemansa parantamiseksi.

Niinpä ne, joilla todella on aihetta pelkoon ovat Halla-ahon, Immosen, Turkkilan kaltaiset tylyttäjät, heidän Homma-armeijansa sekä muut aktiivisesti toimivat uusfasistit ja kansankiihottajat. Sanavapauslakien noudattamista pitkään harjoitelleet rasistit ovat kenties virkavallalta turvassa, mutta syrjimiltään ei koskaan. Tähän rasistien syystäkin tuntemaan pelkoon ei kuitenkaan kenenkään ulkopuolisen pidä eikä tarvitse lähteä mukaan vaikka nämä pelkurit näin kovasti haluaisivatkin.

Jos Turkkilan ja muiden rasistien ongelmia lähdettäisiin ratkomaan, olisi viisainta lopettaa fasistisen politiikan ajaminen ja paneutua niiden syiden selvittämiseen miksi fasismi ylipäätään heitä viehättää. Kenties nämä tuntemukset voisi kanavoida johonkin vähemmän haitalliseen toimintaan.

Teen aasinsillan tekstin alkuun. Jos rasistilla ei ole omakohtaista kokemusta loukatuksi tulemisesta, on hänen ideologiansa moottorina silloin vain ja ainoastaan se pelko, jonka heidän aatetoverinsa on heidän päihin istuttanut tai pelko, joka johtuu heidän omien tekemistensä mahdollisista seuraamuksista. Jos ja kun pelko paljastuu rasismin ytimessä olevaksi ongelmaksi – ei siis maahanmuutto tai islam – niin silloin käy myös ilmi, että rasistin pahin ja varsinainen vihollinen on itse asiassa toinen rasisti, joka myrkyttää aatetoverinsa ja kaikki ympärillä olevat omalla pelollaan.

Rasismia ja fasismia ei kukisteta kansalaistorilla

Agressiivinen poliittinen retoriikka toimii näin:

1) Immonen kirjoittaa tapansa mukaisen uusfasistisen manifestin verkkoon ja usuttaa sosiaalisessa mediassa kannattajiaan jakelemaan niskalaukauksia. Tästä seuraa paljon huomiota ja kohinaa sekä kaikkiaan kolmattakymmentä tuhatta ihmistä osoittamassa mieltä.

2) Matias Turkkila pääsee tämän johdosta valehtelemaan ja puolustelemaan rasistiryhmänsä tekosia kaikissa medioissa väittämällä ettei pidä rasismista ja on peloissaan. Näistä jälkimmäinen voi olla totta, mutta ei muuta sitä faktaa, että Turkkila on aktiivinen rasisti ja uusfasisti – ja ajamastaan asiastaan täysin tietoinen. Seurauksena jonkin verran keskustelua ja jopa jokunen kriittinen huomio.

3) Uusnatsien "ulkomaalaistaustaista miestä" etsivästä katupartiosta Oulussa uutisoidaan YLE:ssä. Asian nostaa esiin vain antifasistinen Varisverkosto.

4) Suomi kaavailee osallistuvansa Välimeren rajavalvontaan, jossa käytännössä pyritään tekemään paras sen suhteen, ettei eri kulttuureista tulevat hädänalaiset ihmiset pääsisi hengissä EU:n alueelle elämään inhimillisten mittapuiden mukaista elämää. Kukaan ei edes huomaa uutista.

5) Paperiton turvapaikanhakija kuolee rekan alle yrittäessään alittaa Englannin kanaalia. Asiasta ei edes uutisoida.

6) Jotain syrjittiin jossain, haukuttii, herjattiin, tönittiin, kieltäydyttiin palvelemasta... ken tietää, koska kukaan ei edes kuule tällaisesta.

Kaikki nämä tapahtuivat jotakuinkin samaan aikaan.

Voidaan siis sanoa, että vaikka rankka rasistinen retoriikka herättää vahvoja vastareaktioita, laajentaa se tästä huolimatta sitä toimintakenttää, jossa rasismi varsinaisesti tapahtuu. Immosten, halla-ahojen, turkkiloiden ja muiden rasistien melun tarkoitus on juuri peittää alleen matalamman profiilin rasismi tai rakenteellinen rasismi, josta kenties ennen populistirasisteja vielä käytiin jonkinlaista keskustelua. Mutta nyt ei käydä. Kapinamieli oli kadoksissa myös silloin, kun kaikki hallituspuolueet yksissä tuumin päätyivät rajoittamaan inhimillisyyttä, avoimuutta ja monikulttuurisuutta supistamalla vastaanotettavien turvapaikanhakijoiden määrää.

Ja mikä vielä pahempaa, kaikkein tärkein eli arkipäivän rasismi tuntuu jäävän spektaakkelin jalkoihin kokonaan. Olisi ilo nähdä näiden kymmenien tuhansien Immosesta nyt tuohtuneiden ihmisten puuttuvan aktiivisesti rasismiin ja fasistisiin ajatuksiin työpaikoilla, kaduilla, kodeissa, julkisissa kulkuneuvoissa, baareissa, saunailloissa ja niin edelleen. Suuret ryhmätapahtumat ovat voimauttavia, mutta todellista ongelmaa ei kohdata ja kukisteta kansalaistorilla vaan arkisissa tilanteissa kaikkialla.

Miksi rasismia vastustetaan nationalistisella retoriikalla?

Olli Immonen jakoi ajatuksiaan verkossa ja sai monet toistamaan viestiä, jota antifasistit ovat rummuttaneet vuosikausia: perussuomalaiset on rasistinen ja fasistinen puolue. Vaikka kaikista puolueen jäsenistä ei rasistia löytyisikään, on itse puolue poliittisena organisaationa ottanut selvän ja kiistattoman aseman rasismin ja fasismin tukijana ja turvasatamana. Perussuomalaisten vaalimenestys perustuu osittain tähän asetelmaan.

Jotain keskeistä antifasistien viestistä on kuitenkin jäänyt välittymättä. Tämä käy selvästi ilmi niin Immosen esiintulon provosoiman "Meillä On Unelma" -mielenosoituksen tiedotuksesta kuin monien tapahtumaa kommentoineiden näkemyksistä. Mielenosoitusta nimittäin markkinoidaan paradoksilla "meillä on unelma kaikille avoimesta Suomesta. Suomesta, joka ei sulje ketään pois". Vastaavaa retoriikkaa voi lukea monen tapahtuman kannattajan kommenteista.

Rasismia ei ole mitenkään johdonmukaista vastustaa nationalistisella retoriikalla – pahimmillaan tällainen valtioon ja kansallisidentiteettiin viittaava aktivismi vain vahvistaa jakoa "meihin" ja "muihin" – jonka uskon (kaikesta järjestäjien hyväntahtoisuudesta huolimatta) olevan tämänkin tempauksen perimmäinen seuraus jahka melu Immosen ympärillä laantuu. Samalla kun yritetään luoda mielikuvaa erilaisuutta hyväksyvästä ja avoimesta asenteesta tehdään tämä sellaisissa puitteissa, jotka ovat kategorisesti ulossulkevia. Tämä on ristiriita, jota ei voi mitenkään kiertää.

Suomen valtio on tarkkaan määriteltyjen ja vartioitujen rajojen ympäröimä, kansalaisuus- ja maahanmuuttopolitiikan sekä kansallisten ja kansainvälisten lakien sulkema yhteiskunta. Tämä ei ole vain maantieteellistä vaan myös kulttuurista ja juridista. Suomesta ei siis saa millään ilveellä avointa tai sellaista joka ei sulje ketään pois, sillä koko kansallisvaltion ydinajatus on alueellinen ja kansallinen rajaaminen.

On kiinnostavaa nähdä mihin tämä Immosen herättämä liberaali avoimuuskampanja oikein lopulta päätyy vetämään rajansa, sillä näissä puitteissa sellaiset jossain väistämättä ovat. Oletan, että tietyt rakenteellisen rasismin muodot kuin pakkokäännytykset, tuhannet välimerellä hukkuvat pakolaiset, paperittomuus, globaali työnjako ja valtapolitiikka ei kuulu tämän rasisminvastaisuuden agendaan. Eihän ilman näitä sitä Suomea, jota nyt yritetään tehdä avoimeksi edes olisi. Nämä ovat kiusallisia faktoja, mutta yhtä kaikki, jos halutaan johdonmukaisesti vastustaa rasismia niihin täytyy pystyä antamaan johdonmukaisia vaihtoehtoja.

Olisin itse kovin ilahtunut jos syrjintää vastaan voisi nousta sellaisilla lauseilla ja ideoilla, joihin tätä syrjintää ei ole kirjoitettu sisään. Näin kampanjat olisivat uskoakseni tehokkaampia ja asiansa tavoin avoimia myös heille, joita valtio pelkällä olemassaolollaan tukahduttaa.

Miksi tapahtuman slogan ei voisi olla "monikulttuurisuuden ja avoimuuden puolesta! Rasismia ja vihaa vastaan!" ilman mitään kansallisia statuksia? Tai miksi sitä ei voisi kuvailla sanoin: "meillä on unelma sellaisesta yhteiselosta, jossa ei suljeta ketään pois"?

Herran jestas! – Kun arvokonservatiivit kirjan kirjoitti

Itseään hellyttävästi arvokonservatiiviseksi kutsuva suomen uusfasistien älymystö on ottanut kansanvalistuksellisen askeleen ja koonnut ajattelunsa kirkkaimmat helmet kirjan muotoon. Kirjan nimi on Mitä mieltä Suomessa saa olla – Suvaitsevaisto vs. arvokonservatiivit. Opuksen toimittamiseen osallistunut protofasisti ja tiedetoimittaja Marko Hamilo on julkaissut blogissaan osan tähän hänen ilmeisesti korkealaatuiseksi kokemaansa kirjaan rustaamastaan esipuheesta.

Tekstin ehdoton herkku löytyy Hamilon ilmeisen riemukkaasta oivalluksesta, että "konservatiivit, jotka ovat koko ajan suhtautuneet epäilevästi sellaisiin utooppisiin hankkeisiin kuin eurofederalismi, monikulttuurisuus ja yksipuolinen aseistariisunta, ovat nyt älyllisesti niskan päällä". Postmodernit konservatiivit älyllisesti niskanpäällä! Herran jestas, pojallahan on pokkaa. Tämä johtopäätös on omiaan kohottamaan odotuksia kirjan muuta älyllistä antia kohtaan niin paljon etten meinaa tykeissä pysyä.

Vaikka on totta, että uusliberalismi on monilta osin osoittautunut paisuvaksi virhetulkintojen ja näiden epäonnisten oikaisuyritysten vyyhdiksi ja menettänyt selkeästi teoreettisen pohjansa, on naurettavaa edes ajatella, että tämä rappio nostaisi arvokonservatiivien tyhjät näkemykset kategoriaan nimeltään älyllisyys. Älykkyys ei ole sellainen asia, että jos yhdellä sitä ei ole niin tämän puute sitten kasvattaa toisen samanlaisen pölvästin älykkyyttä. Hamilo, älykkyyttä on älykäs ajattelu. Oikea tulkinta uusliberaalien epäonnistumisesta olisi, että vajaaälyn vuolasvirtaisella tonavalla seilaa arvokonservatiivien kanssa nykyään myös alati kasvava joukko uusliberaaleja. Luulisi tiedetoimittaja Hamilon tietävän, että jos suksi ei luista kesällä, niin siihen ei auta voitelu.

On sanomattakin selvää, että arvokonservatiiveilla ei ole mitään älyllistä annettavaa yhtään millekään – arvokonservatismi kun määritelmällisesti tarkoittaa uskomusjärjestelmää, jossa kaikki vähänkin perusteellisemmat älylliset pyrkimykset lähestyä jonkilaista alkuperäisyyttä pakenee kaikki päämääräänsä. Tämä ikuisesti ilkeiden pikkupoikien aate kun juuri perustuu anti-intellektisuuden kiehtovuuteen. Siksi sitä valistusta täytyy vastustaa tai langeta "kansallisen kohtalon tunteeseen" tai muuhun kuvitteelliseen "perintöön". Tonkiipa arvokonservatismin tunkiota mistä suunnasta hyvänsä pohjalta löytyy aina oletus jostain ihmistä suuremmasta holistisesta hengestä/tunteesta, jonka hurmahenki aiheuttaa ylevyyden kokemuksia ja tämän oivaltamisesta johtuvat virtsankarkaukset täytyy olla todiste siitä, että absoluuttinen totuus lymyää arvojen konservatiivisuudessa. Muutenhan aikuinen mies ei housuihinsa kusisi.

Tässä raadolta haisevassa mausoleumissa on erikoista kuitenkin se, että jostain kumman syystä vain harvat ja valitut viiksifyyrerit osaavat määritellä sen konservatiivisen arvopohjan, jonka aatteen mukaan tulisi olla kansallista, kulttuurista tai luonnollista – eli näin myös yleistä. Arvokonservatiiveille on kova pala, että muille ihmisille tällaista oikeanlaista arvon käsitystä ei ole kehkeytynyt, vaikka luonnostaan näin pitäisi. Juuri siksi hairahtaneita täytyy paimentaa kurilla ja väkivallalla sekä arvokonservatiivinen politiikka estetisoida. Siis siksi koska se ei perustu mihinkään ja ettei sitä voi selittää järjellä kun siinä ei sellaista ole. Ottaisitte nyt perinneleipurit edes oppia niiltä jotka perinteisesti ovat jotenkin saaneet tämän konservatiivisuutensa onnistuneesti syötettyä muille. Kautta historianhan juuri tunnetasolla vetistely on tuonut kaikkein suurimmat voitot konservatiivisille liikkeille. Ainakin jos itse olisin konservatiivi niin pitäytyisin tässä. Nokkeluuden esittäminen ei yksinkertaisti toimi ja näin sattuu vain omaan nenään.

Minusta kirjan tekijöiltä on siis suuri virhe lähteä edes selittämään arvokonservatiivisuutta älyllisenä ilmiönä. Jos kirja esipuheessaan jo kompastuu tällaiseen typeryyteen, on odotettavissa että sen muulle sisällölle nauraa koiratkin.

Erityinen kunniamaininta täytyy antaa Hamilon Hegel luennalle, joka kapealla leuallaan kyntää syvälle sivistyksen pohjamutaan. Huomaa että porukka on todellakin tosissaan tämän vastavalistuksen kanssa. Hubahuba sanoisi tähän luolamies – miksi siis Hamilo edes yrittää? Minusta on ristiriitaista mehustella jonkinlaista fiktiivistä arvokonservatiivisuuden pöllönlentoa hegeliläisin käsittein sillä Hegelin aivan selvä perusväite – josta myös hänen historianfilosofiansakin kumpuaa – on, että historia kehittyy kohti vapautta. Eikös tämä tällainen liberaaliksi luonnehdittava kannanotto ole juuri konservatiivisen eetoksen vastakohta? Paikoin monimutkaiseksikin äityvä Hegel esittää tämän ajatuksen niin selvästi ja selvällä saksankiellä – jonka luulisi olevan kaikilla itseään kunnioittavilla fasistilla hallussa – että sen pitäisi kaikkien tajuta. Herran jestas!

Johdonmukainen ajattelu (saati dialektiikka) ei tapahdu siinä järjestyksessä, että ahtaiden premissien puitteissa (kansa, rotu, perinne, traditio, kunnollisuus, alkuperä) päätetään ensin mihin lopputulemaan ajattelun tulisi päätyä (muukalaisviha, misogynia, totalitarismi, valkoinen ylivalta, "normaliteetti") ja sitten tämä väli oksennetaan täyteen huonosti sulanutta teoreettista sillisalaattia (tyyliin: identiteetin kriisi, vieraantuminen, keksitty historiallisuus, hegemonia, islamisaatio, maan tapa etc).

En tiedä saako tällaisella postmodernilla teoreettisella kikkailulla kovin paljon ymmärrystä keneltäkään joka on joskus istunut koulun filosofian tunnilla tai edes sellaiselta joka ei ole. Olisivat edes lainanneet omia ajattelijoitaan niin suunta olisi voinut olla hieman johdonmukaisempi. Mutta ainiin, eihän heillä ole omia ajattelijoita – paitsi tietysti Heidegger, mutta tämä on liian monimutkainen ja monitulkintainen lahopääfasistien käyttää.

Tämä ei ole Heidegger, vaan selkeästi itsestään pitävä Marko Hamilo. Kannatta käydä onnittelemassa jos kadulla näkyy.

Niin ikään koko kirjan alaotsikointi suvaitsevaisto vs. arvokonservatiivit on puhdasta perseilyä eli täysin merkityksetön dikotomia. Jos suvaitsevaistolla tarkoitetaan (uus)liberaaleja ja/tai liberaalidemokraatteja – kuten esipuhe antaa ymmärtää – ollaan koko käsite "suvaita" jo myrkytetty talousdarvinismilla ja rakenteellisella etnisellä sorrolla joka "suvaitsee" tasan tarkkaan vain sitä mikä sitä milloinkin hyödyttää. On paljon oleellisempaa huomata, että maailma on täynnä ihmisiä, jotka eivät määrittele olemisentapaansa arvokonservatismin eikä uusliberalismin kautta. Tällaisen position suhde arvokonservatiivisuuteen on paljon enemmän pohtimisen arvoista kuin väkinäinen vastakkainasettelu liberaalin ja konservatiivisen oikeiston välillä.

Jos arvokonservatiivisuudesta haluaisi kirjoittaa hyvän ja perusteellisen kirjan, kannattaisi tällaista maailmankuvaa minusta selittää psykopatologiana. Jonkinlainen äiti-illuusion hajoamisen aiheuttama selittämätön kauhuhan siellä taustalla vallitsee, jonka takia lämpöistä mammantissiä yritetään huutaa apuun milloin perinteestä milloin kansallisesta kohtalonyhteydestä, vulgaaridarvinismista tai führerprinzipistä. On joko tahattoman koomista tai tarkoituksellisen valheellista väittää, että tällainen oireilu olisi jotenkin kansallinen, kulttuurinen tai edes kovin yleinen asiantila.

Sikäli arvostukseni suomen äärioikeiston inteligentsiaa kohtaan tämän kirjan myötä kutenkin kasvaa, että heillä on pokkaa raahata kaikki muut arvokonservatiiveiksi itsensä identifioivat mukanaan merenpohjaan fasismin rei'ittämällä paskalaivallaan. Tämä on tietysti meikäläiselle mieleen, sillä ilmeinen epä-älyllisyys ei ainakaan auta arvokonservatiivisen liikkeen pitkäjänteistä hanketta selittää, että rasismista ruskettunut white trash olisi muuttunut jonkinlaiseksi salonkikelpoiseksi järkiliikkeeksi sillä tempulla että reiänhaju ja univormut on vaihdettu partaveteen ja pikkutakkeihin. Ja onhan se niinkin, että kun te äärioikeistolaisen älyn lenkkimakkarat puhutte arvokonservatiivisuudesta mutta olette samalla silmiinpistävän tyhmiä, antaa tämä tietysti ymmärtää, että tyhmyys on yksi konservatiivinen arvo jonka puolesta liputatte.

Mukavia lukuhetkiä suomen fasistit. Pelkkä muutama ote esipuheesta riittää vakuuttamaan, että kyseessä on postmoderni konservatiivisen teorian klassikko jota tankkaamalla kannattaa ehdottomasti lähteä hakemaan sitä kauan tavoitteena ollutta pokaalia. Sieg Fail. Omaan sukkaan on kiva kusta.

Vaikka en koskaan videoita blogiini linkkaa täytyy tämän kirjanjulkaisun kunniaksi tehdä tällaista arvokonservatiivisuutta uhmaama poikkeus.

P.S.: Jos haluatte kuulla kirjastanne lisää, voi arvostelukopion lähettää PDF-muodossa sähköpostiosoitteeseen ilonmilitantti@mail.com